Silmät kiinni seinän läpi vaan

I’m sorry I bit you. And pulled your hair. And punched you in the face.

2012-03-07T21:37:00.001+02:00

HULLU PENTU ÄLÄ NY PÄÄLLE TUU

HULLU KELPIE ÄLÄ NY MUA ELÄVÄLTÄ SYÖ

Epulla on ihan omat jutut, Eppu vuorikiipeilee

Edustustyypit!

http://pantalaimon.kuvat.fi/kuvat/03-0512/

Kohti ääretöntä ja sen yli!

2012-03-05T23:53:00.000+02:00

Maanantai-illan pelasti tehokas iltatottis. Oltiin ihan liekeissä, ehkä uudella Berran treeniliivillä oli osuutta asiaan, se on meinaan kätevä systeemi.

Rumo teki eka naksun ystävällisellä avustuksella vähän perusasentoja ja siirtymisiä ilman että se typerä kontakti tippuu. Osaa näköjään seurata myös peruuttaen, kappas. Oli hieeeno. Toisessa erässä Rumster palloili suosikkiesineensä kapulan kanssa. Eka valahti yllättävän helposti kyttäämään, kielsin tiukasti semmoiset pelleilyt ja sitten teki TOSI hyvin. Oli ihan pähkinöinä koko orava, palautti vauhdilla ja hyppi pulikka suussa vasten ja taisteli ja oli tosi tosi tosi tosi makee. Lopuksi vaihdettiin kapula leluun ja Rumo ihan itekseen, täysin vapaaehtoisesti palautteli sitä vauhdikkaasti loikkien naamaan ja oli vaan niin onnesta soikeana. Hän sai leikkiä kapulalla! Oijoi! Miten voikaan pieni kelpie olla niiin iloinen, ihana!

Pan teki ekassa setissä sivulletuloja. Osa oli vähän hitaita, mutta sinänsä asenne oli kohdillaan, keskittyminen säilyi ja oli ihan huutamattakin. Hyvät oli kanssa hyviä. Askeleen tai kahden siirtymiset ihan priimoja. Testissä oli treeniliivin hieno patukanasemointiominaisuus vasemman olkapään päällä, siitä oli tosi näppärä vetäistä kapula palkaksi ja johan oli ponilla melkonen pyrkimys ylöspäin ku siellä oli hänen ihan oma lelu. Paremmin toimi kuitenkin kuin lelu kainalossa, röyhkeä tottismäyrä tavoittelee lelua silloin vähän turhankin kiihkeästi.

Toinen setti oli leikkiä, niin se vaan edelleen edistyy! Pannari oli ihan mieletön tyyppi! Vastustusta löytyi ja kaikki toimi, jopa ne lelu suussa istumiset. Ei pyöritellyt yhtään. JES. Palikoita alkaa löytyä pääkopasta ja se pääkopan sisältökin on kaivettu naftaliinista, tämä eläin osaa, yrittää ja oppii lisää.

Tiiättekö sen fiiliksen kun vaan taivas on rajana? Jos edes se taivas.

Eiks vähee ois riittäny?

2012-03-04T18:23:00.000+02:00

- Ei ollu aikaa kokeilla.

Lauantai-illan hallitreeneillä on kyllä ihmeellinen kyky imeä mehut ihan täysin. Toisaalta sunnuntaiväsymykseen voi vaikuttaa myös se, ettei perjantai-iltana osaa mennä koskaan ajoissa nukkumaan, lauantaipäivän on sitten töissä ja yöllä treenien jälkeen kurvaa autokaistan kautta mäkkärin parkkikselle syömään ja "purkamaan treenejä" aamuneljään asti. Hupsista.

Oli kyllä ihan kelvolliset treenit. Rurre porhalsi radanpätkää, missä piti sekä saada koira kiinni ja irtoamaan. Sen Ruru hallitsee, muusta en olekaan ihan varma! Yksi putkeenvienti oli tosi haastava, heti jos joudun yhtään viemään Rumoa enkä voi vaan lähettää, alkaa arpominen ja sitten me ei kumpikaan tiedetä mitä tehdä. Keepie ei reagoi vastakäteen tarpeeksi vienneissä, vaan lähtee hakemaan jotain vaihtoehtoista ratkaisua. Estehakuisuus on hieno asia, kyllä, mutta arvostaisin kun voisi hakea niitäkin esteitä mitä minä haluaisin kelpien hakevan. Selkeä ohjaus tosin hyödyttäisi tätä, mutta hei, mähän oon vaan ihminen.

Okseri koottuna kääntyen toimi tosi hienosti, osaa se eläin kyllä hypätä! Jotain päällejuoksuja vähän tahkottiin, ei meinannut oikein reagoida. Samoin yksi käännös hypyllä putken jälkeen oli ihmeen vaikea, tai kääntyihän se, mutta ei tarpeeksi. Käännösperfektionisti nillittää ja tekee kymmenen kertaa uudelleen eikä siltikään ole tyytyväinen. Siedän tosi huonosti sitä että joudun jarruttamaan koiraa ihan itse omin pikku kätösin ennen kääntyvää hyppyä, herran tähden sentään, pitäähän sen itse osata säädellä vauhtiaan. Yleensä Rumo osaakin ja tekee tosi hienoa työtä, nyt toi yksi vaan oli haastava.

Hienosti se taas painoi duunia palkkana suorituksista joku "höh ei noin höpsö kelpie tehdään uudestaan", vähän pitää välillä prässätä ja vaatia ja tehdä lisää ja vielä kerran ja uudestaan ja sit vielä yks. Rurre on siitä maailman paras treenikaveri et sehän tekee, mitään palkkaa välissä, paras palkka on et pääsee tekemään lisää! Ens kerralla voitaisi vaihteeksi tehdä helppoja ja kivoja hyvän mielen vauhtikallotreenejä, vaikka koira onkin korkean draivin ilmapää, tarvitsee sekin välillä semmosta pelkkää ilottelua ja luukuttelua.

Puomia tehtiin kanssa sekä 2o2o:na että loppuun juoksareina, meinasi olla niin kiltti (ja keskittymiskyvytön) että tarjosin pysähdystä juoksariversioihinkin. Hienosti kyllä pamahti seis vaikka itse juoksin lujaa ohi, on se näköjään jotain mennyt oppimaan. Mut voisi juosta sillon kun sanotaan että juokse. Kuin tuuli. 2o2o:t oli enimmäkseen tosi hyviä. Hyvä Roomster!

Pannarin agit oli taas melko lyhyet ja ytimekkäät, juostiin parin mutkaputken väliä yhden aidan kautta. :D Harkkasin niitä putkeen irtoamisia, myös leikaten, ja kivastihan se painajaislapsi viipotti menemään. Nyt se alkaa taas väläytellä jotain estehakuisuuden kaltaista ominaisuutta, siis sehän ihan hakee niitä putkia pikkasen! Agit jätettiin siihen kun meni niin mukavasti että mitäs sitä hyvää tuulta pilaamaan jollain säädöllä. Ei siis taaskaan uusia esteitä tai mitään teknisempää tekemistä, ehtii sitä myöhemminkin.

Tottismäyrä ahersi vähän leikkiä ja parit maahanmenot, leikki hienosti ja vastusti ja kaikkea ja maahanmenot olivat ihan jees. On niissä tekemistä, mutta edistystäkin tulee hyvällä tahdilla. Hitaasti, mutta varmasti. Leikkiessä huomaa miten penska on kasvanut ja saanut jotain palikoita päähän. Lelua saalistetaan jo vähän enemmän tosissaan (kauniisti raikaa NAPS kun puikkiksen kita halkoo ilmaa jee) ja tavoitellaan sopivan röyhkeästi. Sitä vastustustakin löytyy kun sitä pikkasen kaivelee, jos liikaa härkkii ja paineistaa meinaa mennä pikkasen mölinän puolelle mutta erittäin vähän verrattuna johonkin parin kuukauden takaiseen. Etenee, etenee. Viettiä, viettiä!

Oravanpoikasen kanssa testattiin sitä putkeen palkkaamista, siinä alkoi löytyä Rumon perus työskentelyasenne, vähän saa ravistella että tees nyt kurre kunnolla... Taisteluorava meinasi olla vähän eri mieltä siitä etteikö hän muka tekisi IHAN HYVIN, mutta aktivoitui tosi hienosti kun siltä alkoi vaatia kunnon tekemistä. Ei mitään pilipalia, vaan tehdään kunnolla ja sit pääsee rallittamaan putkea. Ilme oli paikoitellen vähän kyttäilevä ja kelpie meinasi painua pikkasen matalaksi (tahtoo putkeen, putkeeeen...), mutta sitten kun se teki hyvin se teki kanssa tosi hyvin! Nyt tiedetään taas hieman enemmän siitä miten tätä saadaan väännettyä tottisotuksen muottiin, hetkittäin se jo näyttää vähän pk-koiralta. Semmoiselta hassulta ja oravamaiselta sellaiselta.

Out of clutter find simplicity

2012-03-01T21:52:00.000+02:00

From discord find harmony; In the middle of difficulty lies opportunity

Kivistössä käytiin rallittelemassa pitkästä aikaa! Keepie kiisi minkä kintuistaan pääsi ja sehän oli yllättäen päivän ongelma. Hups meni jo. Hyvät treenit kuitenkin oli, vaikka loppuun en saanut tehtyä lähellekään mitään nollaa kun yksi jos toinen kohta vähän kosahteli... Mut ei se mitään. Jotain videomateriaalia on, katon kunhan jaksan että millaista. Nyt ei pysty, Game of Thrones alkaa ihan kohta hei.

Treeneistä kun päästiin himaan nappasin Pannarin mukaan ja tehtiin loppuverkka, ensin tosin vähän tottisteltiin! Leikkipainotteiset setit oli molemmilla pojilla. Rumo harkkasi palautuksia kapulalla ja kappas, sehän palautti laukalla! Epic win. Eka kuvittelin tekeväni kahden lelun leikkiä esineinä patukka ja kapula, mutta meni ihan kyttäämisen puolelle. Hyi hyi keskity kelpie ja tee kunnolla.

Pelkällä kapulalla yritti hiippailla luokse ja sylkäistä pulikkaa maahan eteen et heitä heitä mä kyttään tässä. Kerroin että tuo ei muuten todellakaan käy ja tolla sä et saa mitään aikaiseksi NIH. Oikeasti vähän hermostuin sille - nyt meinaan riittää tätä lajia! - ja se oli vähän että ai hups, mutta aktivoitui ihan tosi hyvin. Alkoi palauttaa kunnolla, tuli laukalla ja hyppäsi vasten, oli muutenkin selvästi enemmän ajatusta mukana siinä tekemisessä ja oravuus oli ihan vapaaehtoisen oloinen tuodessaan sitä palikkaa. :D Jee hyvä kelpie! On se vaan semmonen epeli. Joskus pitää uskaltaa sanoa että nyyyyt riittää, ku muuten ikuinen opportunisti kokeilee et jos kuitenki hei tekisin näin ku tää ois kiva tällee tää juttu mä tykkään tehä näin eikä mua kiinnosta mitä sä haluisit et mä teen.

Seuraamisjuttuja mietittiin ihan pikkasen, kun matkalla Kivistöstä kotiin tulin pohtineeksi sitä millä Rumolle on joskus aiemmin saatu ihan kelpo seuraaminen. Taisin silloin käyttää naksutinta ja palkata oikeista hetkistä tosi nopeasti. Hyvin lyhyitä settejä, selkeä palkka. Sitten toinen mitä pitää testata on agiliitämään pääseminen palkkana. HMM!

Paniini teki vähän maahanmenoja leikin seassa, kun sen tekniikka on niissä ollut aika hasardi. Istumiset on tosi hyvät mutta maahan se elukka vaan ei osaa mennä kunnolla. Asettautuu, valuu, jää puolitiehen.. Hö. Nyt tehtiin neljä toistoa ja kaikki oli hyviä, loppua kohti parani ja viimenen oli ihan täydellinen. Juuri näin pitää koiraa treenata, hyvä minä, hyvä Pan. Pari hassua toistoa, nousujohteinen treeni, supersuoritus ennen kuin koko tekeminen on ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Toisessa erässä leikittiin myös istumista lelu suussa, mälväämisestä ärähdin vähäsen ja sitten ei patukkaa enää pyöritelty, oli tosi hyvin rauhassa ja ote pysyi hyvänä. Vastusti kun vähän vedin ja oli muutenkin ihan aivollisen eläimen oloinen leikkiessä ylipäätään, nyt se oikeasti vastusti! Ihan alkaa tuntua että tästä tulee kuin tuleekin lähes täysijärkinen otus. Parit perusasentoilut palkkalelu oikeassa kädessä, hieno oli! Oijoi.

Jee tykkään jee!

Some go this way and some go that way

2012-03-01T01:36:00.001+02:00

But as for me, myself, personally, I prefer the shortcut

Herra kelpie on saapunut takaisin kotiin! On se hassu tyyppi, kun Marjo toi sen Mankkaalle meidän pienelle treenikentälle Rumo oli mut nähdessään vaan että "AI SÄKI OOT TÄÄLLÄ VÄHÄ KIVA JUTTU", siis sillä tavalla miten Rumo tervehtii kaikkia ihmisiä. Marjon kanssa treenasikin siinä sitten, Marjo on se täti jolta saa ruokaa. Tolta toiselta tädiltä ei varmaan saa ruokaa, ei siltä yleensä saa. Marjo on se täti joka lahjoo pientä kelpietä!

Rurts on just semmonen. Ihmiset on kivoja, on ihan epäolennainen sivuseikka kuka se ihminen on. Rumo tekee töitä kenelle vaan sitten kun kyseisen henkilön tarjous on kelpienkin mielestä kelpuutettava (sehän ei varsinaisesti tottele lämpimikseen juuri ketään) ja asenne kohillaan. Mutta oikeastaan Rumo ei tee töitä kenellekään. Rumo tekee itselleen, Rumo tekee töitä töiden tekemisen takia, Rumo odottaa sitä palkkaa. Ihan sama kuka se täti on joka käskyttää. Vähän kaikkien koira, mutta oikeastaan ei kenenkään. Semmoinen tapaus, ettei sitä oikein saa kiinni. Se menee minne haluaa häntä tötteröllä ja loppujen lopuksi tekee ihan mitä itse haluaa.

Äsken kysyin siltä, että onko kivaa olla kotona. Sanoin, että meillä on ollut kyllä sua vähän ikävä. Se makoili tyynyllä ja katsoi jonnekin ohitseni. Ei vastannut mitään, ei tuntunut edes ajattelevan asiaa. Rumo ei koskaan vastaa kun siltä kysyy, se ei koskaan kerro kuinka ihanaa on olla juuri minun paras ystävä, se ei aseta elämänsä ihmisiä paremmuusjärjestykseen. Ihmiset nyt ovat ihmisiä, tulevat, menevät, hiplaavat Rumon hienoja varpaita, ruokkivat, vievät lenkille, menevät taas. Ihmiset ovat kiinnostavia silloin kun niiden kanssa pääsee oikeasti tekemään jotain. Ihminen on hyödyllinen kun se heittää pallon. Ihmisten kanssa on tultava toimeen hyötyäkseen siitä itse.

Mutta se on ihan okei. Rumon elämän ihmiset eivät ehkä ole Rumolle itseisarvoja, ne ovat välineitä. Tärkeitä sellaisia. Onhan Rumokin harrastuskapine. Sen elämän tarkoitus on olla harrastuskoira, opettaa minua ja oppia itse. Se on Rumon työ ja onnekseni Rumo on sopivissa määrin työnarkomaani.

Siitä pääsemmekin toiseen asiaan. Puhuttiin Marjon kanssa arkikäytöksestä, harrastuskoiran osasta ja semmoisesta. Rumo on harrastuskoira. Rumo ei ole arkikoira. Rumo ei ole kotikoira. Okei, suurimman osan päivästä Rumo on kotikoira. Mutta kuten olen aiemminkin kirjoittanut, mun mielestä koiran ei tarvitse arkijutuista osata muuta kuin tulla luokse, mennä käskystä pesuhuoneeseen ja olla pelleilemättä kun sanon niin. Jos päätän että tänään istutte siinä ovella ja saatte vasta luvan kanssa astua ovesta ulos niin sitten niin tehdään ja sitten se toimii niin. Yleensä kuitenkin ainoa sääntö ovesta ulos säntäämiseen on se, että älkää nyt hyvänen aika urpot samaan aikaan kaikki tunkeko, jäätte jumiin. Se on testattu ihan riittävän monta kertaa.

Rumo tulee ekalla käskyllä luokse, menee pesuhuoneeseen kun sanon niin, osaa kotona ja muualla ottaa ihan chillisti ja käyttäytyä jotenkin asiallisesti ja se pelleilykin loppuu heti kun sanon että nyt ei pelleillä. Rumohan saa loikkia naamaan asti, välillä sen jopa pitää loikkia naamaan asti, mutta kun sanon että nyt et loiki niin sitten se ei loiki. Rumo saa kiipeillä suunnilleen pöydällä ja kulkea ovista ja mistä vaan miten vaan ellei toisin käsketä ja niin edelleen. Se on oikeastaan ihan hirveän helppo arkikoira juuri näin. Mitään se ei osaa, mutta en näe yhtäkään hyvää syytä miksi sen tarvitsisikaan.

Kaikkein oleellisimman se hallitsee: se osaa olla niin vietävän röyhkeä. Se on persoona ja tietää sen. Se on reipas ja rohkea, se uskaltaa yrittää, se on toivoton opportunisti, se ei nöyristele eikä kumartele. Se ei ole kiltti ja kiva, mutta minä en edes pidä kilteistä ja kivoista koirista. Riittää, että se on hallinnassa. Treenikentällä saa purskahdella ja rönsyillä ja loikkia hampaat edellä naamaan, mutta aina täytyy tehdä parhaansa ja yrittää ihan tosissaan. Oleellisin sääntö Rumon elämässä on se, että sitten kun tehdään ni sittenhän kanssa tehdään. Rumo ei ehkä tee töitä minulle, mutta ihan sama, kunhan se tekee. Ja sehän tekee.

You must plan for the future, boy

2012-02-27T01:17:00.000+02:00

You've got to find a direction

Masi on ollut maalla hermolomailemassa, tänään Makkonen palasi kotiin ja no, sen kyllä huomaa! Rumo taasen tossa noin vuorokausi sitten tuupattiin aivan väärään autoon ja kelpie ihmetteli että hei hä, ei tää oo mun auto, mun auto on toi tossa vieressä! Rumo meni Marjon luokse yökyläilemään muutamaksi yöksi, jotta Marjo saa treenattua pikkuoravaa vähän tiheämpään tahtiin kuin mitä nyt on ehditty. Rumo ei ihan hahmottanut homman nimeä ja oli kuulemma alkuun Marjon luona nököttänyt ulko-ovella odottaen että millonkas se täti huomaa ottaneensa ihan väärän eläimen mukaan ja vie oravuuden kotiin.

Ennen viattoman kelpien kidnappausta tietysti treenasimme Sporttiksella. Paniini teki tosi vähän mitään, muisteltiin pussia ja leikittiin vaan. Pussi olikin iiihan ihme juttu, onhan Pan sen joskus osannut mutta eipä osannut enää. Ja nyt se opettelukin oli vaikeampaa kuin ekalla kerralla... Voi pöljä painajainen. Leikki sen sijaan meni ihan mainiosti, sen ohessa tehtiin jokunen istuminen ja maahanmeno. Nyt alkaa maahanmenoissa mennä kyynärätkin heti ekalla yrittämällä maihin, hetki sitten oli vielä tosi vaikeeta malttaa.

Rumster teki vähän enemmän, eka tehtiin jotain rataa mikä meni vähän sinnepäin. Ihan hyvääkin settiä tuli. 2o2o:ta keinulla ja puomilla, hmm jaa joo no. Oli tosi hyviä toistoja ja sitten oli ihan turhan huonoja. Mut ne nyt on vaan 2o2o:ita. Whatevs. Rumo myös leikki kapulalla ja pääsi näyttämään miten hidas ja haluton palautus voikaan olla, ai miten niin tätä ei olla oikeasti treenattu ikinä? Ihan tosi, Rumon ei ole koskaan tarvinnut palauttaa nopeasti. Lelua on käytetty vaan palkkaamiseen ja aikojen saatossa siihenkin tosi vähän ja kun palautukset eivät ole sille palkkaavia ni olkoot palauttamatta kunnolla sitten!

Rumohan on agikoulutettukin pitkälti namipalkalla. Tai kehupalkalla. Se ei ole koskaan tarvinnut lisäpontta tekemiseen lelusta ja lelu onkin ollut lähinnä loppupalkkana, sitten ei tarvi palauttaa ollenkaan jos ei siltä tunnu ku sitten saa palloilla lelun kanssa ympäriinsä ja semmosta. Niin nytpä sitten huomaan treenatessani palautuksia että ai kappas, eihän se osaa niitä. No biggie, kyllähän sille semmoset nyt tekee.

Sillä kapulalla Rumo leikkii kyllä aika hyvin. Aika hyvin koiraksi - kelpieksi! - jolle ei ole leikkiäkään alusta asti työstetty erityisellä intohimolla. Oikaisin siinäkin, kun se ei leikkinyt millä tahansa jos nyt ylipäätään tarttui yhtään mihinkään (kyttääminen on kivampaa) ni siinähän oli leikkimättä sitten. No, sitten on opeteltu leikkimään ja nyt Rumoa voi roikottaa kapulasta vaikka miten ja Rumosta on hirveän hauskaa loikkia kapula suussa naamaan. Minusta ei, mutta pomppuviettieläin nostattaa itseään pomppimalla ni siinähän pomppii sitten. Rurre ei myöskään mälvää kapulaa ollenkaan, se ei esitä juuri minkäänlaisia otteen paranteluja tai muuta kapulalla apinointia mihin olen hirmuisen tyytyväinen taisteltuani erään Pannarin kanssa jonka mielestä on ihan ok pyörittää palikkaa kymmenen kertaa suussa ympäri. Siis juu, ei osaa palauttaa ihan sillä asenteella mitä toivoisin, mutta tässä vaiheessa ei voi muuta odottaakaan, ja muuten olen varsin tyytyväinen. Kohtahan sillä on valmis nouto.

En ihan tiedä millä aikataululla Rumo meinaa olla BH-valmis, mutta sitä kohti mennään. Kevään ohjelmistoon voisi kuulua myös typerään starttariin tutustuminen (luonnetestissä ysimillinen, pk-kokeissa kuusimillinen?), agikisaamisen aloittelu vaatimattoman puolen vuoden jälkeen - en tosin edelleenkään ole aivan varma onko minulla sellainen olo että haluan kisaamaan - ja lumen sulettua pitäisi varmaan tuota pk-puolta katsastaa hieman laajemminkin...

Pan taasen ahertaa tottiksia ja agia eteenpäin hitaasti mutta varmasti, kiirehtimättä millään tasolla. Esteitä opetellaan kun huvittaa ja nyt tehdään tosi helppoja treenejä. Vaikeutellaan heti kun se tuntuu järkevältä, sillä välin pohjustetaan perusasioita. En aio asettaa mitään aikatauluja kisauralle, Pan on valmis sitten kun se on valmis. Voi olla että se aikuistuu ja järkevöityy nopeastikin ja menee heti puolitoistavuotiaana kisakentille agissa, mutta jos ei niin sitten ei! Pk-eläinhän siitä näillä näkymin ihan oikeasti tulee, ja BH mennään tekemään joskus hamassa tulevaisuudessa. Sama juttu tässä kuin agissa, nyt tehään helppoja juttuja ja sitten kun tuntuu että aivokapasiteetti (koiran vai ohjaajan?) riittää suurempiin haasteisiin siirrytään niitä kohti. Kevään koittaessa alkaa Pannarikin mietiskellä maastoja, pohjiahan jälkeen ja esineruutuun on pikkasen jo tehty.

Luulisin että tulee varsin treenintäyteinen kevät and that's just the way we like it. Mutta kiireinen siitä ei tule.

Minä ja hän

2012-02-23T16:40:00.000+02:00

Let the stars shine over you

2012-02-21T00:13:00.002+02:00

Don't grow up too fast, too soon. Save some time for dreaming.

En tiedä olenko viime aikoina keskustellut juuri mistään niin paljoa ja niin innoissani kuin treenaamisesta. Se on tiedättekö hämmentävää miten sitä luulee pääsevänsä vielä saman päivän aikana kotiin, mutta kello jotenkin vaan menee menojaan kuitenkin siinä jutellessa. Hups. Eilen oikein kokoonnuimme syömään ja puhumaan, se on aina yhtä hyödyllistä! Etenkin se syöminen.

Käsittelimme mm. sitä, mihin olemme omien koiriemme työstämisessä tyytyväisiä, mitä on tullut tehtyä hyvin, mitä on tullut tehtyä vähän huonommin. Kerron tämän nyt teille muillekin koska aloin ihan huokua tyytyväisyyttä tajutessani miten Pannarin kanssa en oikeastaan muuttaisi erityisen paljon. Voi olla että todellisuus läsähtää naamalle kuin märkä rätti sitten jossain vaiheessa, mutta toistaiseksi olen vaan tyytyväinen. Elämme vaikeita aikoja juuri nyt, eikä pentupainajaisen treenaaminen ole niin nice and easy mitä se on ollut, mutta parhaimmillaan Pan on edelleen PARAS ja kyllä se siitä.

Ehkä sitä jo neljännen koiran kanssa sietää vähän osata tehdä niitä pohjia. Rumon kanssa tein monta asiaa ihan kämäsesti, mutta toisaalta jälkeenpäin on saanut asioita fiksattua. Koskaan ei ole liian myöhäistä, oppi se Eppukin lopulta seitsemänvuotiaana noutamaan. Epun kanssa nyt asioita vasta onkin tehty pieleen... Ja ihan hyvä tuli!

Oleellisin asia, mitä olen näiden koiraharrastuksen täyteisten vuosien aikana oppinut on se, että minä teen omaa juttuani eikä minua kiinnosta mitä kukaan muu tekee tai mitä kukaan muu omasta tekemisestäni ajattelee. Olen oppinut myös kiireettömyyttä, Rumon kanssa oli liian kiire ja se kostautui. Olin pettynyt koiraan jota en ymmärtänyt ja siihen, ettei se ollutkaan henkisesti valmis silloin kuin olisin halunnut sen olevan.

Olen kirjoittanut siitä tännekin paljon, olen kertonut kaikille jotka haluavat kuulla. En ymmärrä tätä koiraa, en pidä siitä, en tajua sitä. Halusin olla avoin, halusin kertoa rehellisesti tuntemukseni, koska se auttaa minua käsittelemään asiaa ja ehkä oppimaan jotain. "Miten blogata" on ollut vähän esillä tässäKIN blogissa viime aikoina, tässä on yksi niistä asioista miten itse haluan blogata. Haluan olla suora. Minua ei hävetä myöntää, että olen jossain vaiheessa ollut jopa sitä mieltä, että olisi parempi kun tuota elukkaa ei olisi olemassakaan. Olisi merkittävästi kivempaa, jos minulla olisi joku helpompi koira sen tilalla. (Ei, en olisi oikeasti myynyt sitä mistään hinnasta, koska sehän olisi luovuttamista.)

Tänään leikitin Rumoa kapulalla, se taisteli hyvin, palautti, ei mälvännyt, rauhoittui eteen istumaan kapula suussa, taisteli taas. Kaksi vuotta sitten se ei olisi koskenut typerään puupalikkaan pitkällä tikullakaan, koska en opettanut hankalalle kyttääjäpaimenelle kunnon leikkiä kun se oli pentu. Sitten päätin korjata virheeni ja opettaa sen leikkimään. No, sehän leikkii. Hiottavaa on edelleen, palautukset ovat vielä hitaita, kyttäysmoodi menee helposti epävarmemmalla hetkellä päälle... Mutta meillähän on koko elämä aikaa. Ja minä olin lapsellisen innostunut siitä, että se ihan oikeasti näytti hieman oikealta tottiskoiralta sen kapulan kanssa. Siinä oli asennetta ja omanlaistaan voimaa. Se oli ihan mieletön ja minä tajusin pitäväni siitä koirasta ihan kamalan paljon.

En ehkä ole tyytyväinen kaikkeen mitä Rumon kanssa tein kun se oli pieni, mutta kasvettuamme ja opittuamme ymmärtämään toisiamme oli puutteita hyvä alkaa paikkailla. Nyt minulla on koira joka leikkii. Koira joka rakastaa leikkiä kanssani muutakin kuin kyttäys- ja jahtausleikkejä. Pannarin kanssa olen osannut taas hieman (tai aika paljonkin - Rumo on ollut melkoisen lahjakas opettaja!) enemmän ja tehnyt asioita ehkä paremmin alusta asti oikein, mutta toisaalta en kiirehdi mihinkään enkä ota mitään paniikkia vaikka myöhemmin huomaisinkin että joitain juttuja pitää fiksailla. Mihinkäs tässä olisi kiire, valmiissa maailmassa.

Lauantain hallitreenit olivat taas miettimisen ja oivalluksien paikka. Joskus on tehtävä virheitä tajutakseen muuttaa tapojaan. Onneksi fiksu ihminen ottaa opiksi virheistään ja minä ainakin toivon tekeväni niin. Pannarin perusasentoilut olivat taas huonoja. Se ei ollut sama koira kuin kotipihalla tai lähihiekkatiellä. Mietimme eri palkkaustapoja ja muita näppäriä ratkaisuja siihen, että koira saataisiin toimimaan ja keskittymään kuten sen kuuluisi.

Huonojen perusasentojen jälkeen minulta kysyttiin jotain palkkauksestani, että miksi teen niin, mikset tee näin. Hermostuin ja tiesin heti itsekin siinä tilanteessa, että onpas typerää hermostua yhdestä kommentista. Kyllä mulle yleensä saa sanoa mielipiteensä ja ihmettelin, että miksi suhtauduin nyt näin. Myöhemmin prosessoituani ajatusta riittävästi tajusin miksi hermostuin. Siksi, että kukaan hallilla ei tiedä mitä koiraa oikeasti treenaan, he kommentoivat tavallaan ihan väärää elukkaa. Kaikki siellä näkevät vain sen halli-Pannarin, eivät kotipihaversiota. Ne eivät tiedä, mitä Pan ihan oikeasti osaa, miten hyvä se ihan oikeasti on. Se on tavallaan häirinnyt minua, koska ihmisethän saattavat ihan luulla että se on ihan surkea eläin ku ei osaa muuta ku sählätä ja huutaa. Sitten voinkin taas muistella, onko muiden mielipiteillä mitään väliä.

Oli miten oli, hermostuin siitä, että kommentti oli tavallaan aivan turha. Se koski ihan väärää koiraa. Se oli aivan epäolennaista, koska minä koin treenaavani ihan eri koiraa ja eri asiaa. En teknisesti täydellistä perusasentoa, vaan sitä asennetta ja mielentilaa. Etsin jotain, mikä löytyy tutuissa ympyröissä sormia napsauttamalla. No, seuraavana päivänä sitten salaisessa kokoontumisessamme kerroin ärsyyntyneeni ja selitin miksi niin kävi. Kerroin myös, mitä oivalsin.

Hermostukseni ja sitä seurannut ajatusmyrsky herätti sellaisen hassun pienen oivalluksen (yön pimeinä tunteina yrittäessäni saada unta), että miksi sitten treenaan sitä väärää koiraa? Miksi hakkaan päätäni seinään ja yritän epätoivon vimmalla hakea niitä hyvällä asenteella tehtyjä suorituksia kun tiedän, että ei niitä vaan tule? Tai tulee joo, jokunen hassu, mutta ei koskaan niin hyviä kuin helpommassa ympäristössä. Päätin, että jätämme joksikin aikaa perusasentoilut pelkäksi kotipihatreeniksi ja hallilla & muualla teemme helppoja ja varmoja juttuja.

Lauantaina nimittäin oivalsin jotain muutakin. Pannarilla on agissa ollut se suunnaton ongelma, ettei sille voi jättää lelua palkaksi. Se ei muista sitä kuollutta lelua ollenkaan, tai jos muistaakin, ei mene sille vaan jää huutamaan naaman eteen. Treenasin sitä askel kerrallaan paremmaksi, ensin heitin lelun esteen toiselle puolelle ja annoin sen olla pari sekuntia paikallaan ennen kuin päästin belgin sen kimppuun, sitten vähitellen sain käytyä jättämässä lelun mikäli vapautin Pannarin palkalle riittävän nopeasti... Mutta ei se oikeastaan vaan ihan tapahtunut. Jätin sen sikseen varmaan melkein pariksi kuukaudeksi. Lauantaina kokeilin ihan mielenkiinnosta jättää lelun loppuun ja tehdä parin esteen pätkän. Pan muisti ja palkkautui. Se oli nyt siihen valmis.

Mitä tästä opimme? Ehkä ainakin sen, että vaikka epäröisikin katuvansa kommenttiaan kahden minuutin kuluttua (:D), se kannattaa sanoa silti! Rehellisyys on aina hyvästä enkä minä halua kuulla olevani tosi hyvä silloin kun en ole. Jos minulla on mielipide, kerron sen. Jos sinulla on mielipide, kerro se ihmeessä minullekin. Ehkä me siten voimme oppia taas jotain uutta yhdessä.

Silti luovuta en koskaan eessä esteiden

2012-02-15T21:45:00.000+02:00

Unohtaa sä et saa sanojain
Tuen sua ainiaan
Kanssas kaikki hetket jaan
Kanssa mun yhtä vaan sä oot ain

Okei, tartun vihdoin härkää sarvista ja kirjoitan siitä lauantaista! Tänäänkin sain ihan riittävän monta kertaa kuulla jotain asian tiimoilta, eräät eivät ole tyytyväisiä tämmöiseen viivyttelyyn. Siis Nova, missä se sun postaus viipyy?

Lauantain treenit menivät tavallaan ihan hirveästi pieleen. Ne eivät olleet lainkaan kaikilta osin hyvät treenit, vaikka toisaalta ne olivat ehkä juuri sitä mitä tarvitsin. Kaksi asiaa jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen, joten kerron ne. Aloitetaan Pannarista. Pannari ei taaskaan ollut mikään tajunnanräjäyttävä agikoira mutta sen hiljaisesti hyväksyn, eihän se ole kelpie ja onhan meillä koko loppuelämä aikaa. Edes osittain tajunnanräjäyttävä tottiskoira sen kyllä pitäisi olla ja loin mihinkään etenemättömän agisäätämisen jälkeen vissiin kaiken uskoni siihen, että todepuolihan sujuu ku vettä vaan!

Fiksuimmat varmasti jo päättelivätkin että NO EIKÄ SUJUNUT. Mulle se on paljon vähemmän ok kuin huonot agit. Vähän sama kuin Rumon tottikset nyt eivät ole niin justiinsa, jos se on huono ni siinähän on, mutta hyvänen aika jos agissa kämmätään yhtään mitään... Niin, se Pan. Ekalla yrittämällä leikittiin alkuun, so far so good. Siitä sitten perusasentoja, not so good. Koira autoon tauolle ja vähän ajan päästä uudelleen areenalle, tällä kertaa ilman leluilua.

No, samaan aikaan osa porukasta lähti ja kulki edestakaisin hallissa mikä oli Paniinille iso paha häiriö. Mua kiehutti jo se, että miten ihmeessä jonkun satunnaisen yksittäisin ihmisen kulkeminen hallista sisäänulos VOI olla niin maailmanluokan tapahtuma että ei voi edes sivulle tulla tai kontaktia ottaa! ARGH! Vertailukohteena Pan 4kk joka keskittyi vain muhun vaikka toinen koira tökki selkää ja yritti leikittää jne. Miksi oi miksi tästä on tullut tämmöinen hasardi häiriömäyrä!

Joo, tiedän että tää on nyt vaan tämmönen ikävaihe ja että Pan on nuori ja siitä tulee tosi hyvä ja kaikkea. Kyllähän mä tiedän, että se on potentiaalisin tottiseläin mikä mulla on koskaan ollut. Kyllähän mä tiedän, että se on muutenkin käteen sopivin koira mitä mulla on koskaan ollut. Kyllähän mä tiedän, paremmin kuin kukaan muu, että se on ihan maailman paras pieni eläin. Mutta se ei estä mua harmistumasta kun treeni ei mene hyvin, en tiedä miksi pitäisi tykätä huonoista treeneistä. Mua ärsyttää, kun kaikki ei olekaan täydellisen helppoa ja hauskaa ja mua turhauttaa, kun nykyisin tekeminen ei etenekään samalla tavalla kuin ennen.

En vaan kerro sitä Pannarille, tai ainakin yritän olla kertomatta. Olen kyllä joskus kysynyt siltä, että miksei se voisi olla yhtä keskittymiskykyinen ja fiksu ja nokkela kuin muutamia kuukausia sitten. Se ei vastannut, katsoi vaan hölmistyneenä että mitä tuo taaskin höpisee. Oonkin aina ollut sitä mieltä, että Pan on hieman yksinkertaisemman puoleinen kaveri. Mikä on tosin ihan hyvä juttu, onpahan mulla sitten tasoistani seuraa.

Kolmas yrittämä ilman häiriötä ja muuta häröilyä menikin merkittävästi paremmin, oltiin melko lailla normaalilla tasolla ja saatiin tehtyä hyviä toistoja. Ihan priima se ei ollut, mutta liekö ihmekään kun alla oli jo ihan riittämiin tottista ja erityisesti huonoa sellaista. Milloinkohan Pan väläyttäisi treenikentälläkin sitä samaa osaamista mitä se esittää kotipihatreeneissä? Pitäisi ehkä videoida. Tai sitten pidän Pannarin erityislaatuisen mahtavuuden ihan vaan meidän kahden välisenä salaisuutena. ;D

Sitten toiseen merkittävään asiaan. Hän kulkee nimellä Rumo. Voi Rumo! Agit oli ihan normisettiä, vaikeeta pätkää taas tehtiin ja mä ihmettelin että miksei tämä koira olekaan täydellinen. Jos oisin ite täydellinen ensin ni voitais päästä lähelle totuutta. Sitä odotellessa! Nova teki myöhemmin samaa rataa Vroomsterin kanssa ja niin se kalhunpoikanen väläytteli jo Novallekin taisteluorava-asennettaan yhdessä kulmahampaiden kanssa. Novasta lähtee yllättävän kova ääni kun pikkuorava pitää saada maihin. Olisi Rumo mennyt vähemmälläkin volyymilla, luulisin, mutta en kertonut sitä Novalle. Hienoa työtä tekivät ja Rumo jaksoi tapansa mukaan toiston toiston perään opettaa Novalle ohjauksen saloja. Kone mikä kone!

Nii se agi ei ollu se päällimmäinen juttu. Jossain vaiheessa iltaa nimittäin kävi inhimillinen erehdys, vahinko jollaista ei toki toivoisi tapahtuvan mutta joka kävi anyway. Rumo ja Tito ajautuivat hieman hmm törmäyskurssille kumpikin vissiin melkoisesti yllättyen tästä yhtäkkisestä kahden suuren kohtaamisesta. Okei, veikkauksia, mitä käy kun kaksi treenihuuruissa höyryävää urosta törmäävät toisiinsa? Jep. Koirat saatiin nopeasti irti toisistaan ja elukat selvisivät ihan naarmuitta. Rumo meni autoon jäähylle ja minä aloin ajatella.

Rumon kanssa tämmöiset pienet välikohtaukset eivät ole sinänsä koskaan olankohautuksella ohitettavia, kun Rumolla on valitettavana taakkana erinnäisiä luottamusta romuttaneita sattumuksia. Oleellisimpana se sinänsä kaunis kesäpäivä agikentän laidalla Rumon ollessa kymmenviikkoinen. Seurasimme yhdessä agitreenejä, pieni Rumo minulla hihnassa, kun yhtäkkiä jostain ampui aikuinen narttu Rumon kimppuun äärimmäisen tosissaan. Siinä hetkessä minusta tuntui, että kaikki se muutaman viikon aikana rakentamamme mureni tomuna ilmaan. Luottamus, mikä luottamus?

Meni kaksi vuotta ennen kuin Rumo oli ohitustilanteissa niin luottavainen, että oli melkoisen varmasti rähjäämättä ja ohitti toiset koirat kiltisti. Kolmevuotiaana se oli ensimmäisen kerran ohitustilanteessa oikeasti rento ja minusta tuntui siltä, kuin olisimme saavuttaneet juuri merkittävimmän voittomme koskaan. Eikä siinä vielä kaikki! Rumo ei ole treeneissäkään säästynyt kolhuilta, sen luokse on karattu jossain vaiheessa häkellyttävänkin usein ja se on saanut Rumon treenitilanteissa epävarmemmaksi. Jossain vaiheessa Rumon pää alkoi pyöriä hermostuneena kun se kuuli kutsuttavan jotain koiraa, joka ohjaajan äänensävystä päätellen ei ollut täysin hallinnassa. Muut koirat söivät Rumon keskittymistä ja itsevarmuutta.

En sano, että kaikki on muiden syytä. Rumo olisi aivan varmasti itse se karkailija, ellei sen kanssa olisi tehty ihan hirveästi töitä hallinnan eteen. Taival on ollut hirveän pitkä ja vaikea, mutta me olemme uurastaneet hallinnan ja luottamuksen eteen parhaamme mukaan. Perusluonteeltaan Rumo on urosaggre eikä muutenkaan suoranaisesti avoimen viehättynyt kaikkiin tapaamiinsa koiriin. Treeneissä se haluaa tehdä vain töitä ja sillä ei huumori riitä häiritsijöihin. Korkeassa vireessä se ei epäröi käydä kiinni jos joku tulee yhtään iholle. Sillä mennään, se on tiedostettava ja sen mukaan elettävä.

Nyttemmin olen tajunnut, että tämän talven lauantaitreeneissä Rumo on ollut todella reipas ja rento, vaikka ympärillä on ollut varsin paljon muita koiria. Olen luottanut siihen ja se on luottanut minuun. Se on jo saavutus, vaikkei se näykään koiranetissä tai pokaalihyllyllä. Me olemme onnistuneet. Sitten viime lauantaina kävi hassu sattuma, sinänsä maapallon pyörimisliikkeen kannalta täysin triviaali, lyhyt hetki joka oli ripeän toiminnan ansiosta varsin nopeasti ohi, mutta se sai minut ajattelemaan. Se sai Rumon ajattelemaan. Muistimme mörkömme.

Niin, Rumo meni autoon jäähylle ja minä aloin ajatella. Se yksi tilanne sai minut tajuamaan niin paljon. Tajusin miten hienosti Rumo oli aiemmin hallitreeneissä osannut olla. Tajusin miten luotin siihen aivan eri tavalla kuin pari vuotta sitten. Tajusin miten se luotti minuun. Tajusin, että me tunsimme toisemme. Vihdoin me tunsimme toisemme. Rumo ei ole ollut helppo kiltti ja kiva, mutta ei sille kovin helppoa osaa ole annetukaan. En ole aina ymmärtänytkään, miten sillä on syynsä olla vaikea. Nyt ymmärrän. Eikä se ole niin vaikea. Se on hieno, ainutlaatuinen pieni koira.

Toin Rumon hieman myöhemmin takaisin halliin. Sen ilme oli aivan erilainen, sitä jännitti. Kuljeskelimme Titon lähettyvillä, Rumo söi natural menua ja teki kevyttä kontaktiharkkaa. Niin kauan kun se oli käskyn alla, se luotti ja uskalsi olla välittämättä. Sillon minä huolehdin. Huidellessaan piuhannokassa vapaamuotoisemmin se jäykistyi ja pälyili Titoa. Mutta ei se mitään, kolhuja tulee ja menee. Niistä selvitään yhdessä.

Silloin kymmenviikkoisena Rumo huusi hirveän pitkään tapahtuneen jälkeen. Kaappasin sen syliini kädet täristen ja kuuntelin panikoitunutta itkua, joka kuulosti yksinäisemmälle kuin mikään koskaan aikaisemmin kuulemani. Ihmisiä kerääntyi Rumon ympärille tarkastamaan sattuneita vahinkoja, halasin sitä pientä otusta pitkään. Silti se oli niin hirvittävän yksin. Kukaan ei ollut suojellut sitä, vaikka eihän niin pieni pentu selviä maailmasta yksinään. Miten se olisi jatkossakaan luottanut minuun, kun menin jo kerran epäonnistumaan raskaasti? Olisin halunnut luvata pennulle, että näin ei käy enää ikinä, mutta en voinut. Olenhan vain ihminen. Sen sijaan lupasin sille, että ei ole olemassakaan sellaista asiaa mistä emme selviäisi yhdessä.

Lauantaina olimme kasvaneet, oppineet ja alkaneet luottaa. Treenien jälkeen yöllä yrittäessäni saada nukuttua oivalsin todella, miten pitkälle olimme tulleet ja miten Rumosta oli loppujen lopuksi tullut hirveän tärkeä. Joskus epäilin, opinko koskaan tuntemaan mokoman oravan, opinko koskaan ymmärtämään sitä. Nyt ymmärrän. Eikä Rumo ei ole enää yksin.

Practice does not make perfect, only perfect practice makes perfect

2012-02-14T15:19:00.000+02:00

Nyt olisi myynnissä valmennusryhmän treenikerta Juha Oreniuksen opissa Kivistössä, torstaina 16.2 klo 19:00-20:15, agilityakatemia.fi for more information. En pääse ite paikalle (ja saatan torstaina olla vielä sen verran kipeä ettei huvittaisi juoksennella muutenkaan...), joten olisi kiva löytää joku sijaistava koirakko! Hintaa tälle kerralle tulisi se 20 euroa minkä itse olen treenistä maksanut.

Jos kiinnostuit, ilmianna itsesi vaikkapa mailitse janni.kroger(at)gmail.com. Hop hop!

He must run with hope in his heart and dreams in his head

2012-02-12T23:51:00.000+02:00

Katselkaa vaikka tota Rumon liitämistä torstailta sillä aikaa kun mä yritän miettiä mitä ihmettä haluaisin kirjoittaa lauantai-illan halleiluista. Paljon ajatuksia, sekavia ajatuksia, mutta toisaalta ei mitään sanottavaa.

Tänään oli Nutrolinin sponssaama luentopäivä, Niina-Liina Linna kertoi urheilevan koiran lihashuollon tärkeydestä ja omista kokemuksistaan, Mikko Griinari luennoi rasvahappojen vaikutuksesta nivelten hyvinvointiin ja Leena Piira uppoutui lihashuoltoon vähän syvemmin. Muutaman tunnin yöunien jälkeen keskittyminen oli paikoitellen haastavaa, mutta käsitellyt aiheet olivat mielenkiintoisia! Ja erityisen iloinen olin levon ja rauhallisen liikunnan tarpeellisuuden korostamisesta, kun yleinen trendi tuntuu joskus olevan hieman toisenlainen...

Nivelistä tuli mulle ihan uutta tietoa, muuten käsiteltiin lähinnä tuttuja juttuja, mutta kertaushan nyt kelpaa aina. Huomasin olevani Linnan ja Piiran kanssa monessa asiassa vahvasti samaa mieltä, mukava saada omille ajatuksilleen tukea! Ehkä mäkin jostain jotain tajuan ja osaan huoltaa näitä elukoitani ihan kelvollisesti. :) Siellä oli hyvää ruokaakin!

Palataan niihin lauantaitreeneihin heti kun saan jäsenneltyä hajanaisia ajatuksiani ja nukuttua tarpeeksi...

Sinä olet vain ahne ja utelias, Pan

2012-02-07T20:50:00.000+02:00

Pan on viikkoa vajaa kymmenkuinen ja minä aloin miettiä miten vähän se osaa mitään. Tuossa taannoin kerroin, että se ei osaa yhtäkään pilipalitemppua. Kerran aloin opettaa sille joka koiran pakollista tassun antamista mutta luovutin kun se ei oppinutkaan sitä kolmella toistolla. :D

Se ei myöskään osaa kulkea tien reunassa käskystä tai pamahtaa istumaan/seisomaan/maihin kesken eteenpäin viipotuksen. Se ei osaa ohittaa asioita käskystä. Se ei osaa säädellä vauhtiaan, askellajiaan ja täsmällistä sijaintiaan suhteessa minuun tai tiehen ollenkaan. Se ei osaa odotella käskystä. Se ei osaa tulla luokse tietyllä nopeudella. Rumo osaa nämä kaikki.

Se ei osaa alokasluokan tokoliikkeitä, sehän treenaa lähinnä perusasentoa ja istumisia & maahanmenoja. Se ei osaa kokeenomaista noutoa. Se ei osaa mitään muita agilityesteitä kuin aidan ja putken, joskus se osasi pussinkin mutta ei se taida sitä enää muistaa. Se ei osaa tarjota asioita, siis sen kanssa ei sheippailla.

Sille ei ole opettamalla opetettu arkikäyttäytymistä. Sille ei ole opetettu oven avausta odottamista tai vierellä kulkemista tai vastaantulijoista/rusakoista/tienvarteen hylätyistä kodinkoneista luopumista tai tien laidassa kulkemista tai eri tilanteissa rauhoittumista tai uudessa paikassa käyttäytymistä tai autoon menemistä tai...

Siis mitä sen kanssa oikeen on tehty? Jos käskyjä ajatellaan, niin osaahan se tulla luokse ja pysyä paikallaan, en tiedä tarvitseeko koira kauheasti muuta. Paitsi sen täytyy osata mennä pesuhuoneeseen käskystä. Kaikki muu on tyhjänpäiväistä hifistelyä. Se myös tietää, että hihnassa ei loikita tasajalkaa ja laskeuduta spanieleiden päälle (tämä pääsee kyllä unohtumaan joka kerta kun lähestytään metsää jee metsää). Se tietää, että ovesta ei tungeta ekana jos olen sillä tuulella että haluan mennä ensin ja sanon että odota. Se osaa myös olla tunkematta ovesta tai portista jos menenkin ulos jonkun muun koiran kanssa, edellyttäen että selitän "Rumo vaan lähtee, Pan jää odottamaan". Ehdottoman tarpeellista.

Se osaa singota lelulle, tuoda sen minulle mahdollisimman ripeästi ja vasten hypäten sekä taistella siitä. Se syö mitä tahansa mitä sen suuhun tunkee (paitsi Mirvan antamaa banaania, se ei jostain syystä kelvannut) ja se palkkautuu just sillä millä keksin sen palkata. Leikkimistä ja syömistä en voi korostaa liikaa, ja niistähän olen aiemminkin kirjoittanut. Ne on ne mistä me lähdetään ja ne on ne kaksi asiaa mitkä pitää osata.

Se osaa tehdä juttuja oikealla asenteella, se osaa oikeita mielentiloja. Se tietää että nyt tehdään tottista ja se on niiiiin hauskaa! Se tietää myös että HITSI nyt tehään agia ja nyt pitää juosta lujasti! Ja huutaa, mutta sitä sovellusta minä en ole sille opettanut. Se tietää, että treenikentällä ollaan treenikentällä ja siellä mä oon maailman paras asia (kaikki muut on vähän tyhmiä! Ne jotai häiritsis kuitenki!) eikä muihin tarvitse kiinnittää mitään huomiota. Se tietää, että mun lähellä on hyvä olla ja että vapaanakin kannattavinta sille on pysytellä mukana ja jättää muut koirat tai ilmiöt huomiotta. Se tietää, kun ei treenata ja voi rauhoittua. Näkisittepä miten tillintallin se on aina autossa odotellessaan omaa vuoroaan.

Se osaa olla kiusaamatta isoveikkoja kun karjaisen tarpeeksi lujaa että nyt riittää ja se osaa ohittaa toiset koirat kun teen selväksi ettei tässä nyt ole mikään tilanne päällä. Niin, Pannarille ei ole ehkä opetettu käskyjä ja rutiineja asioihin, mutta sen sijaan olen opettanut sille suunnattomalla tarmolla yhtä suosikkiasioistani, eli sitä että "tämä ei ole mikään tilanne".

Pan tietää, että uudet paikat eivät ole mikään tilanne. Pan tietää, että ihmisten/koirien/rusakoiden/työmaa-alueiden/pulkkien/minotaurusten ohittaminen ei ole mikään tilanne eikä siihen ole mitään muuta toimintaohjetta kuin laput silmillä eteenpäin. Mörkömurkkupannari on tästä joskus toista mieltä, mutta ihan sama, ei tässä nyt vaan ole mitään tilannetta silti. Mua ei todellakaan kiinnosta Pannarin mielipide kun en ole sitä kysynyt. Enkä kysy.

Pan tietää myös, että öisin ja yksinollessa nukutaan. Yönukkumisen se oppi siten, että en kerta kaikkiaan reagoinut mihinkään "yhyy haluun pissalleee!" - etkä halua ku nukut nyt urpo, paitsi joskus aamun puolella voin harkita. Mut öisin pää kiinni ja unta palloon! Eikä muuten kauheesti pissaillut sisälle öisin. Yksinoloon oikean mielentilan se oppi sillä, että jätin sen yksin kun se oli sopivasti koomaisessa mielentilassa. Yllättävän pian se alkoi oivaltaa että jaaha toi lähtee menee, okei unille.

Pan tietää, että ei tarkoittaa että ei. Pan tietää myös sen, että kun kutsutaan luokse ni sit kanssa tullaan luokse vaikka siellä ois se minotaurus tai mikä tahansa alien näköpiirissä. Ja sit ku sanon että nyt loppuu pelleily ni sit pelleily kanssa loppuu. Ja aivan erityisen tärkeä taito minkä Pannari hallitsee on hipan leikkiminen. Muutahan tässä ei tarvitakaan, ihan viimesenä niitä tuloksia. Tässä vaiheessa mulle riittää se, että mä tiedän miten hyvä koira mulla on ja miten hirveän helppoa ja hauskaa sen kanssa on tehdä keskimäärin mitä vaan.

Ahne ja utelias, täydellinen juuri niin.

Something feels funny, I must be thinking too hard

2012-02-05T02:35:00.000+02:00

Hullut kelpieihmiset oli hallilla illalla ekoina paikalla ja hullut kelpieihmiset oli yöllä vikoja jotka sieltä hallilta lähti. Nyt toinen meistä tässä istuu kello kahden jälkeen yöllä ja kirjoittaa muka jotain blogipostausta! Siis älykkyyttähän on monenlaista ja minun armas älykkyyteni valui jo aikaa sitten viemäriin. Tian aivot ovat kuulemma poskien kohdalla, ei ehkä hirveästi parempi sekään. Meneeköhän ne ryttyyn kun pureskelee Mäkkärin nugetteja.

Hurjan kylmä siellä oli. Hallista siis puhun nyt. Tai ei hallin sisällä ollut erityisen kylmä, tai no oli sielläkin sitten kun lusmuajat (siis ne tuli myöhässä ja lähti ennen meitä - ne treenasi vaan jotain ehkä pari tuntia? Ihme tyyppejä!) poistuivat takavasemmalle ja hullut kelpieihmiset jäivät jotain tottistamaan ni sitten alkoi tulla vilu varpaille. Oli viluisaa, vaikka Tian mielestä se ei olekaan suomea. Ihan sama onko, Suomessa on talvisin viluisaa. Silloin se on suomea. Sitä kieltä.

Ulkona oli aivan erityisen kylmä, mutta onneksi Rumolla on toppapomppa ja Pannarilla Masilta lainattu tilkkutäkki ei vaan tikkitakki ja sen alla fleecelärpäke jonka helmat lepattavat tuulessa. Ja minulla on toppasitäjatätä. Autossakin meinasi kyllä olla kylmä kun Tia on niin jäinen tyyppi että ikkunatkin menivät aivan viluun eikä niistä nähnyt läpi.

Niin, ne treenit. Mehän siis myös treenasimme hieman. Heti alkuun kneepiet tekivät rataa ja Rumo teki tosi hienosti kunnes aloin hioa ja sitten se ei mennytkään niin hienosti. Keinulla jäätyiltiin eikä osattu ja sitten ei osattu montaa muutakaan asiaa ja voi pojat kun en taaskaan ollut lainkaan siellä missä kuvittelin olevani. Milloinkohan opin etten ole Usain Bolt tai että pikkuorava sen sijaan ON. Ainakin melkein. Jos Bolt ja Rumo (mun piti hetki miettiä että mikä sen oravan nimi olikaan) juoksisivat kilpaa sata metriä niin kumpi voittaisi? Jos matkalla olisi puomi ja kepit ja pari putkea ja A ja hyppyjä niin Rumo, koska Bolt ei varmaan edes tiedä miten pujotellaan, mutta jos erinnäisiä esteitä ei olisi matkan varrella niin sitten en tiedä. Jos palkintona olisi pallo niin Rumo varmaan kyllä voittaisi. En tiedä pitääkö Usain Bolt palloista.

Juu, ne treenit. Saatiin aika hyvää pätkää kuitenkin aikaiseksi ja kyllähän se liidokki ohjautuu takaa, ei siis haittaa etten ole pikajuoksija ja etten ole osannut suunnitella ohjaustani fiksusti. Lähdötkin oli hyviä. Sit tehtiin myöhemmin kanssa puomia vaikka sanoinkin muille että siitä tulee paha mieli sekä minulle että Vroomsterille. Huijasin, koska ei tullut. Rumo kyllä vähän hidasteli, mutta meni kaikilla muutamalla kerralla sinänsä oikein nätisti alas asti ja oli muutenkin varsin hyvä. En uskaltanut ottaa kauhean montaa toistoa koska olin varma että sitten meitä voisi alkaa harmittaa kun se ei sujuisikaan. Positiivisuus on hieno asia paitsi välillä ja tässä kohtaa ei.

Pan ahersi tuttuun tapaansa oikein räiskyvänä ja äänekkäänä jotain mikä sisälsi aitoja ja putkia. Kotimatkalla ihan mietin, että pitäisikö sille alkaa opettaa niitä muitakin esteitä. Olen kuullut, että sellaisiakin on. Mutta se ei olisi lainkaan hauskaa ja se on hirveän vaivalloista, joten teen kuten asiaan kuuluu eli jätän tekemättä. Otettiin takaleikkaa putkella ja parin aidan suoraa irrotellen ja pikkasen käännöksiä. Tällä kertaa rimat pysyivät, painajainen on ilmeisesti pyöritellyt aivokkeissaan muitakin asioita kuin vain ruokaa ja Rumon kiusaamista. Muutenkin se tuntui kerrassaan järkevöityneeltä mikä on hyvä, koska minä en tiedä missä minun aivoni ovat ja on hienoa jos edes toinen meistä kykenee järkevään ajatteluun.

Todepuolta katsastettiin nopeasti. Rumo ei tehnyt koska Rumo teki paljon liitoa ja koska minua ei huvittanut. Johan se kiisi radalla niin hyvin ettei se varmasti voisi enää olla erityisen hyvä tottisorava. Pan sen sijaan oli perin mainio mäyrä ja ahersi sillä tavalla erittäin yllättävänä vetona vähän leikkiä ja perusasentoja. Parista huudahduksesta sain huomauttaa, mutta sitten teki tosi hyvin ja olen varma, että Marjo olisi meistä oikein ylpeä jos olisi ollut näkemässä. Mutta Marjo ei ollut paikalla koska oli muka kipeänä, en tiedä voiko olla kipeänä oikeasti jos on treeni-iltama edessä. Eikö siinä tule joku fysiikan laki vastaan.

Seuraavaksi voisin tämän perin väsyttävän ajatelmoinnin jälkeen harkita nukkuuntumista. Voinko mennä nukkumaan toppahousuissa ja villasukissa ja pipossa ja fleecessä vai onko se suhteettoman vilupaniikin aikaansaamaa hätävarjelun liioittelua? Mutta jos kukaan ei näe, lasketaanko sitä? Vähän sama asia kuin jos puu kaatuu metsässä ilman että kukaan on sitä havaitsemassa niin tuleeko siitä ääntä? En tiedä kun en ole koskaan ollut kuulemassa. Pitäisiköhän laittaa lapasetkin?

We shouldn't live as if other worlds mattered more than this life in this world

2012-01-31T23:26:00.000+02:00

because were we are is always the most important place

Tänään nopeiden iltatottisten jälkeen kävellessämme kotiinpäin alkoi Pan yhtäkkiä esittää täyden kympin seuraamista. Niin läsnä, niin täysillä, monen monta askelta. Vaikka maailman ääriin, se huusi joka solullaan. Kuka sille sellaista on opettanut?

Mokoma pentu.

Your blog is your unedited version of yourself

2012-01-29T23:32:00.000+02:00

Mia kirjoitti blogissaan mainiosti bloggaamisesta ja siitä innostuneena mietin asiaa itsekin! Olen viime aikoina näköjään oikein ansioitunut tässä muiden postauksista inspiroitumisesta ja se onkin yksi bloggaamisen hienoja puolia. :) Olen niin pitkälle samaa mieltä Mian sanomisista, että en viitsi kaikkea tässä toistaa, lukeaa mitä Mia kirjoitti jos ette sitä ole jo tehneet!

Erityisen kovasti nyökyttelin ikävistä asioista kirjoittamisesta - tai siis kirjoittamatta jättämisestä. Kirjoitetussa tekstissä on aina se ongelma, että sitä ei välttämättä ymmärretä oikein yhtä hyvin kuin kasvotusten sanottuja asioita. Kaikki eivät näe pilkettä silmäkulmassa tai aisti hymyä tekstin läpi lukiessaan minunkin toisinaan erinomaisen kehnolla huumorilla varustettuja juttujani. Kirjoitan tosi usein tosi läpällä ja aika usein joiltain se jää valitettavasti ymmärtämättä...

Pitäisi kirjoittaessaan muistaa ihan tosissaan miettiä, että ymmärtääkö jokainen henkistä aavikkoaan raivolla vaaliva tosikko jutun todellista sävyä. Mutta koska olen a) ihminen, b) blondi, erehdyn perin inhimillisesti enkä aina kirjoita kovin fiksusti. Toisaalta en myöskään jaksa tehdä syväluotaavaa analyysia jokaisesta lauseestani enkä näe mieltä siinä, että kirjoittaisin mahdollisimman diplomaattisesti ja selkeästi jottei kukaan käsitä väärin tai pahastu sanomisistani. En suunnittele tekstejäni, kirjoitan vaan. En myöskään lue niitä jälkeenpäin, paitsi silloin kun koen kirjoittaneeni erityisen nokkelasti ja fiilistelen sitä miten huippuälykäs ja erityislaatuinen sanailijalahjakkuus olenkaan (hei, tosikot, muistakaa paheksua!).

Joskus tekstejäni on iloisesti väärinymmärretty ja sitten on levitetty ihan käsittämättömiä juttuja. Sitten voisi tietysti pohdiskella jonkinasteista lähdekriittisyyttä ennen kuin menee huutelemaan kylillä että se sanoi että se oli sanonut että se oli kirjoittanut että... Mutta se onkin aivan toinen juttu emmekä mene moiseen perusasiaan tässä kohtaa! Joka tapauksessa, alunperin piti kirjoittaa siitä ikävistä asioista kirjoittamisesta. Pohjustin vain hieman, jotta tunnette tuskani ja ymmärrätte kuinka fiksu ja muutenkin erinomainen olenkaan.

Olen ottanut sen ehdottoman linjan, että en kirjoita blogissani mitään negatiivista kenestäkään, en vaikka kuinka kiehuttaisi tai kuinka olisin mitä mieltä. Vaikka en olisi pitänyt jostain kouluttajasta, vaikka en arvostaisi jonkun kasvatustyötä, vaikka joku olisikin ollut ihan idiootti jossain, en kirjoita siitä. Pidän hyvänä perusperiaatteena, että kenestäkään ei tunnistettavasti kirjoitella kaikkien nähtäväksi mitään negatiivista, oli se sitten kuinka totta tai ei.

Joskus teksteistäni on hermostuttu, vaikka en ole ikinä tarkoituksellisesti halunnut loukata ketään enkä millään tavalla pyrkinyt kommentoimaan kenenkään tekoja tai sanomisia negatiiviseen sävyyn. Mutta se väärinymmärryksen huikea mahdollisuus... Siispä nykyisin olen entistä tarkempi siitä mitä kirjoittelen! Ei mitään ikäviä juttuja kenestäkään, itseään ja koiriaan saa haukkua minkä jaksaa mutta muita missään nimessä ei, ei vaikka kuinka tekisi mieli. Voi miten monesti olisikaan tehnyt mieli avautua vaikka mistä, ainakin omasta mielestäni ihan syystäkin, mutta asiallinen linja on säilytettävä. Ikävät asiat hoidetaan asianomaisten kesken, eivätkä ne kuulu kenellekään muulle mitenkään. Vai kuinka moni menee kauppakeskuksiin ja kirjastoihin huutelemaan, että "se ja se on muuten tehnyt sitä ja sitä ja on muutenkin tosi huono ihminen"?

Ihmiset ovat erilaisia ja koiraharrastajat eivät ole kaikki samasta muotista valettuja. On mielipide-eroja, on toisistaan poikkeavia näkemyksiä ja kokemuksia. On ikäviä juttuja, on kivempia juttuja. Mielestäni bloggaamisessa ehkä hienointa on se, että pääsen jakamaan niitä omia kokemuksiani ja lukemaan muiden ajatuksia samoista aiheista. Ei tarvitse olla kaikkien kanssa samaa mieltä, mutta erityisen hienoa on keskustella rakentavasti ja hyvässä hengessä niistä erimielisyyksistä - ehkä kukin oppien ja oivaltaen jotain uutta! Meitä kaikkia koiraharrastuksista bloggaavia ja koirablogeja aktiivisesti lukevia yhdistää kuitenkin yksi asia - se koiraharrastus. Sillä on eniten väliä.

Yritän parhaani mukaan postailla ihan vaan niitä omia, ainutlaatuisia ja juuri oikeita ajatuksiani, kertoa omista treeneistäni ja kisoistani, jakaa kokemuksia ja näkemyksiä erilaisiin koiraharrastuksiin liittyviin asioihin. Jos joku innostuu jostain kirjoittamastani tai kokee oivaltavansa jotain uutta, olen todella iloinen! Itse luen toisten blogeja seuraten suurella mielenkiinnolla tapahtuvaa kehitystä ja usein koen myös oppivani jotain. Hei, noinkin voi tehdä, totakin voisi kokeilla, niinhän se onkin, olipas fiksusti ajateltu, jne. Me ollaan kaikki erilaisia ja kaikilta voi oppia jotain.

Koitan osaltani pitää fiiliksen hyvänä ja tehdä omaa juttuani. Kommentit, kehitysehdotukset ja kriittiset näkökulmat ovat aina tervetulleita. Haluan oppia ja osata, se on iso syy bloggaamiseen. Haastan itseni pysymään asiallisella linjalla sen osalta, että ketään ei kiusata eikä negiksiä juttuja kenestäkään levitellä, mutta pitämään hauskuuden mukana kirjoittelussa. Aina on joku, joka ei ymmärrä pointtiani tai tajua ironian herkkää tuulahdusta, mutta se on elämää se!

Täytyy aina muistaa se, että tämä on todellisuutta, se on vain eri muodossa kuin se mitä kohtaamme ulkoilmassa ja julkisilla paikoilla. Ruutujen takana on todellisia ihmisiä, tämäkin kirjoitus on aivan todellisen ihmisen kirjoittama (vaikka onkin niin hävyttömän täydellinen ettei sitä meinaa todeksi uskoa, jep, tiedän) ja oikeassa elämässä, oikeilla ihmisillä on tunteet, omat ajatuksensa, omat kokemuksena ja näkemyksensä. Miten hienoa onkaan, että voin keskustella niin monen ihmisen kanssa, jakaa ajatuksiani niin usealle! Mikä rikkaus, mikä etuoikeus! Ja silti jääkaapille on ihastuttavan lyhyt matka.

Kirjoittelemisiin!

I'm overwhelmed with gratitude

2012-01-29T15:18:00.000+02:00

cause baby I'm so thankful i found you

Perjantaina otin Rumon ja Panin mukaan töihin ja lähdettiin sieltä sitten suoraan Vantaalle tottistelemaan! Pan on tosi hauska, se on töissä ihan koomassa ja sitten se on autossa ihan koomassa mutta kun sen ottaa autosta ulos ja sanoo että mennään treenaamaan syttyy lamppu päässä ja sitten se on ihan eri koira. Sitten sitä ei tarvi laittaa ku pariksi minuutiksi autoon ni se on taas vajonnut koomaan. Mutta herää heti ku pääsee tekemään. Ihana! Joko oikeesti tehään täysiä tai sitten ei tehdä kerrassaan mitään.

Paniinin tottistuksissa keskityttiin nyt erityisesti perusasentoon tulemiseen hiljaa ja hyvin, riittävillä kierroksilla meinaa mennä huutamiseksi! Korkea vire ja vähän epävarma juttu = huutoa. Päks päks! Mutta vireen laskeminen ois hieman typerää kun sittenhän sitä tulisi opetettua väärää ajatusta, väärää mielentilaa. Saatiin oikein hyviä toistoja ja olin lopulta varsin tyytyväinen siihen miten pikkupainajainen skarppasi. Jätettiin sen treenit sitten siihen (tosin aluksi tietty leikittiin se pakollinen pari minuuttia, oli hyvä!).

Vroomster palloili kanssa vähäsen, se leikki ja jumppaili perusasentoja ja semmosta! Rumon ykkösvaikeus on kontaktin tippuminen liikkeelle lähdöissä, mutta alkoi se pysyä kun Marjo vähän työsti asiaa. Mainio todeorava!

Lauantaina olikin melkoisen kiireinen päivä, mitä ei mitenkään helpottanut se, että suhasin Marjolta kotiin joskus kahden aikaan yöllä... Hups vaan taas! Ei muuta ku ensin päiväksi töihin, sitten kouluttautumaan ja hengittelemään ja syömään ja sieltä iltamyöhällä hallille Tian kanssa ahertamaan! Hullut kelpieihmiset olivatkin ainoat paikalla, olipahan tilaa tehdä ja TOSI HYVÄT TREENIT.

Paniini teki takaleikkaa eka niin että lelu lensi, sitten ilman lelua ja tättädääää meni se! Yay! Rimat (25-30) eivät vaan meinanneet pysyä, Pannari ei koe että niistä tarvitsisi välttämättä yli mennä ja kun se pöljäke tuijottaa mua niin tohkeissaan koko ajan... Ei ehdi katsella mitään satunnaisia rimoja... Focusta pitäisi saada enempi eteenpäin, ku ei tää oo ihan semmonen liito-orava mitä isoveikkansa. Tää on tämmönen tottismäyrä.

Tehtiin kanssa vähän irtoamisharkkaa putkella, ihan vaan sitä focusta eteen lelupalkalla. Hyvin kulki. Vähän putkesta kääntymisiäkin katseltiin ja sehän ei ole temppu eikä mikään, osaa Pankin sentä jotain. : D 2o2o:ta jokunen toisto ja jotain helppoa radanpätkää. Rimat, rimat... HUOOOOH.

Rums ahersi yllättävänä vetona puomia ja lensi pariin otteeseen autoon kun ei kontaktin ottaminen maistunut. Siitä siis homma seis ja elukka tauolle pohdiskelemaan. Lopulta teki oikeen mainioita kontakteja, oikeasti kunnolla juosten ilman mitään arpomista tai himmailua tai muuta! Rehellinen juoksari siis. Siitä megapalkka eli sinkoilua ja säntäilyä vapaavalintaisille esteille ja sitten lelu!

Rumo treenasi myös vähän rataa mikä oli mun mielestä oikeen kiva vielä siinä vaiheessa kun tutustuin siihen. Sitten kävi se perinteinen - siis miten kuvittelin ehtiväni tällä tavalla yhtään mihinkään? En tajua miten mulle tulee vieläkin yllärinä oravan nopeus, koko setti meni ihan uusiksi kun enhän mä ehdi sen edelle joka tilanteessa... Onneksi se ohjautui myös takaa tosi hienosti. Radalla oli vaikeina asioina kepit seinää päin ja putkijarruilua, putkikin oli sillä tavalla kohti seinää että Rumokin ihan muisti kääntyä. Kepit meni radalla tosi hyvin, mutta sitten kun tein niitä yksittäisenä alkoi kesken jättäminen. HÄ! Korjailtiin ja alkoi taas toimia.

Tottispuolta vilkaistiin nopeasti, Pan teki parit perusasennot taasen ja tosi hyvästä palkkasin lelulla. Meinasi huudahdella, mutta lopetti sitten kun tajusi ettei sillä pääse mihinkään. Hyviä suoria perusasentoja kyllä sit teki! Rumo teki vähäsen sitä liikkeelle lähtöä ja oli muuten melkonen tottisoravuus! Hienolla asenteella paiski hommia ja kun huomauttelin edistämisestä ja semmosesta ni niistä vaan aktivoitui ja teki paremmin. Hyvä Ruuuuuu! Lopuksi vähän leikkiä ja kovasti taisteli taas. On se melkonen tyyppi ku sille päälle sattuu.

Agipuolella etenkin tehtiin vaikeita juttuja, mutta saatiin tooosi hyviä toistoja ja selkeää edistystä aikaiseksi. Tottisteluilla molemmat pojat olivat ihan liekeissä ettenkö sanoisi. Parhaat! <3 Tänään voitaiskiin rentoilla ja vaan lenkkeillä, eiköhän ensi viikolle saada taas monet monet (hyvät!) treenit.

A goal without a plan is just a wish

2012-01-27T00:25:00.000+02:00

Keskiviikkoiltana treenattiin Granissa Marjon kanssa, sekä Rumo että Pan tekivät hyviä tottiksia! Pannari teki monta lyhyttä settiä joista yksi oli vähän kehnommanpuoleinen, meni päksyttelyyn ja turhautumiseen se treeni... Mutta leikki hyvin ja muuten oli ihan toimivia perusasentoja, osa oli kerrassaan erinomaisia. Kyl tää tästä! Kivoja istumisia teki kanssa. Kontaktista sai välillä vähän huomautella mutta periaatteessa muuten teki enimmäkseen hyvällä asenteella hommia.

Rumster vähän leikki, valahti liikaa siihen typerään kyttäämiseen eikä ollut lainkaan parhaimmillaan. Mutta sitten varsinaista treeniä teki hyvin! Hieno täpäkkä oravuus!

Torstai-illan vakionumerona oli tietysti agitreenit Kivistössä ja voi että orava minkä teit! Muuten se oli oikeen pätevänä enkä mäkään ollut ihan huono vaikka en ehtinyt tutustua rataan iihan tarpeeksi, mutta tällä kertaa puomin alastulo oli pikkuoravan mielestä kannattavampaa loikata kuin tehdä kunnolla loppuun. Mä jo menin kuvittelemaan että tämä kannattavuuskeskustelu ois jo käyty!

Mutta toisaalta oivalsin, ettei sitä olla käyty ehkä tarpeeksi saati riittävän selkeästi. Mun edistäessä ja ottaessa sivuetäisyyttä Rumo koki, että sille nopeampi ja parempi ratkaisu oli loikata niin tietysti se teki niin. Mielikuvaa pitää edelleen siis vähän rukata oikeampaan suuntaan, siihen ettei se loikka koskaan ole kannattavaa. Nytkin koska harjoitus jatkui se OLI kannattavaa. Voi typeryyden multihuipennus.

No, lauantaina Rumon ohjelmassa onkin sitten sitä puomia! Ei pitäisi koskaan luottaa siihen että onhan tää hetken tehny tosi hyviä alastuloja, mikäs tässä nyt olisi... Joo on ehkä, mutta silti sille on ollut epäselvää mikä on paras ratkaisu kun se loikkiminen vaan on nopeampaa - ja Rumon perusajatus on agissa kuitenkin aina se että TÄYSIII. Jos kriteeri ei ole tarpeeksi selkeä ja loikkaamisestakin palkkautuu (saa jatkaa/yrittää uudestaan - isoin palkka mitä on...) ni mitä se nyt oppisi. Onneksi vaivaan on lääke.

This is madness

2012-01-25T01:54:00.000+02:00

Pannarin hyvä ystävä Nova kirjoitti blogissaan harrastamisen vakavuudesta ainakin jossain määrin ja tunnistaessani itseni kohdasta "muiden tekeminen näyttää välillä niin totiselta ja ryppyotsaiselta", vaikka toivonkin ettei otsani ole kovinkaan ryppyinen, aloin ajatella sitä omaa suhtautumista harrastamiseen.

En osaa juurikaan harrastella huvikseni. Kävin dog frisbee -kurssilla Rumon kanssa toteamassa että hauskaa huvittelua, mutta eihän tässä voi Suomessa edes kilpailla ja harrastaa tavoitteellisesti. Kävin Silvia Trkmanin temppukurssilla havaitsemassa, että Rumo on erinomainen ontuja ja ihan nopeaoppinen kaveri muutenkin, mutta eihän tämmöisellä pilipalilla oikeasti tee mitään.

Rumo osaa mm. vilkuttaa, peruuttaa (ainakin teoriassa), pyörittää päätään kuin vesikauhuinen pussirotta ja kavuta pesuvatiin seisomaan. Pienempään purnukkaan emme koskaan päässeet koska en jaksanut treenata tarpeeksi. Tempuilla on ehkä koiraa aktivoiva ja sen kropanhallintaa ja nokkeluutta kehittävä merkitys, mutta ihan triviaalejahan ne silti ovat. Ei pilipalitempuilla voiteta kisoja. Eivät ne kerro koiran ominaisuuksista mitään. Paitsi sen miten autenttista vesikauhuista pussirottaa se osaakaan esittää.

Otsaryppyni taisi jotenkin syventyä ja koko temppuaminen jätettiin niille joiden suurinta huvia on harjoitella satunnaisia asioita ihan vaan koska se on hauskaa. Otsaryppyni tila paheni siihen malliin, että menin hukkaamaan naksuttimenikin. Se vaan katosi jonnekin!

Pan ei osaa yhden yhtä temppua. Se ei osaa oikeastaan mitään muuta kuin asioita, joita se tarvitsee tai tulee tarvitsemaan agilityssa, tottiksessa tai jäljellä. Niin ja osaa se mennä käskystä pesuhuoneeseen. Mitään muuta sille ei ole opettamalla opetettu, lenkkeilykäytöskin on muotoutunut siitä miten muut toimivat ja perusperiaate on se, että asioihin ei reagoida ja ollaan nätisti. Toisia ei nypitä, hihnassa ei riehuta, ohikulkijoille ei kiroilla. Kaikki muu on herttaisen yhdentekevää. Luoksetulo on siitä hauska asia, että sen turvin voin jättää hyvin monenlaisia asioita opettamatta. Joskus vapaana ollessaan Pan meinasi singota nenänsä edestä liikkeelle lähteneen jäniksen perään. Kutsuin sen pois.

Olen siis erinomaisen viitsimätön kouluttaja mitä tulee sellaisiin asioihin, millä ei voiteta kiiltäviä pokaaleita tai kavuta korkeimmalle palkintopallille. Kyllä, olen tavoitteellinen harrastaja. Kyllä, olen kilpailuviettinen ja voitontahtoinen. Kyllä, minulla on koiria enimmäkseen siksi, että voisin harrastaa niiden kanssa. En tekisi Rumolla tai Paniinilla yhtään mitään jos en olisi tavoitteellinen harrastaja, niitä pilipalitemppuja ja hupiagilitya nyt voi tehdä spanieleidenkin kanssa. :P

Silloin kun treenaan, treenaan jokin määränpää takaraivossa jyskyttäen. Treenaan sillä ajatuksella, että tämä on taas yksi askel lähemmäs voittoa. Lähemmäs tavoitteita. Lähemmäs nopeita ratoja, hyviä tottispisteitä, ensimmäisiä sijoja, luokkanousuja... Me emme mene treeneihin vain huvittelemaan, me menemme sinne tekemään töitä. Jo pieni pentu alkaa treenata tulevaisuuden harrastuskentillä tarpeellisia asioita. Pan oli 7½ viikkoinen ollessaan ensimmäistä kertaa agilitykentällä.

Hauska yksityiskohta, silloin Pan karkasi toisen koiran luokse (tai siis lähti töpöttämään vierasta koiraa kohden ja minä ihmettelin että onpas siinä jätkällä asenne kohdillaan!), mutta se ei ole koskaan tehnyt sitä toista kertaa. Sillä ei ole minkäänlaista tarvetta tai halua poistua luotani treenitilanteessa, oltiin me sitten missä vaan tai oli ympärillä mitä vaan. En ole opettanut sitä sille.

Sen sijaan olen opettanut sille pienestä pitäen sen, että yhdessä tekeminen on aina maailman hauskinta ja kannattavinta puuhaa. Kaikki aktiivinen toiminta minun kanssani on positiivinen asia ja se tietää ruokaa tai leikkiä. Olen opettanut sille myös miten hauskaa treenaaminen on ja miten kivaa kentällä on juosta täysiä, syödä tai leikkiä. Pan on oppinut saman minkä Rumokin on mennyt oppimaan, vaikka treeneissä ollaankin töissä eikä huvittelemassa, ne eivät haluaisi olla missään muualla maailmassa!

Kuka sanoi että töissä kuuluu olla kurjaa? Rumo ja Pan ovat niissä määrin työkoiria, että ne ovat ihan liekeissä kaikesta mitä saavat tehdä. Sitten kun ne osaavat jonkun asian, se myös vaaditaan niiltä, mutta niiden onneksi työstä saa parhaan palkan ikinä: lisää hommia! Joskus työtehtävä on leikkiminen, Pannarilla nyt erityisesti. Sekin pitää tehdä kunnolla, sitäkin on opeteltu, sekään ei ole ihan helpoin homma. Mutta voi miten kivaa se onkaan!

Rumon agilitytreenit saattavat jonkun mielestä näyttää kauhean ryppyotsaiselta puurtamiselta, toistoja toiston perään, ei juurikaan palkkaa välissä, huomauttelua rimoista tai lähtönykimisestä... Onko se edes koiran mielestä kivaa! On, se on töissä ja se rakastaa duuniaan joka solullaan.

Ja se mitä Rumo ei tiedä, on tulevaisuudessa siintävät startit ja ohjaajan menestystoiveet. Sen sijaan Rumo tietää, että yhdessä harrastaminen on hauskinta ikinä. Olen siitä Rumon kanssa erittäin vahvasti samaa mieltä.

Kun sinä et harjoittele, joku jossain muualla harjoittelee

2012-01-22T21:05:00.002+02:00

Kun te tapaatte, hän voittaa

No nyt väsyttää! Ihan pikkasen! Lauantai-ilta vietettiin taas, kuten kaikki muutkin normaalit ihmiset, treenaamalla pikkutunneille asti. Kymmeneksi illalla mä sinne menin, kotona olin joskus kolmelta? Sit aamulla ("aamulla") tulee Lindalta viesti että lähetkö tottistelee. NO TIETENKIN LÄHDEN, johan mä ehin nukkua vähän välissä. :D

Ihan voisin tiivistää tämän lyhyesti niin, että olipas muuten hyvä treeniviikonloppu. Mutta koska te kuitenkin janoatte saada tietää tarkempia yksityiskohtia, kerrottakoon että oli tosi hyvä treeniviikonloppu!

Rumssin kanssa oli suunnitelmana tehdä takaakiertoa puomin jälkeen, no en tehny vaan oivalsinkin että kuusfemman rimoja vois muistella long time no see. Koirasta kyllä huomasi ettei niin korkeita olla hetkeen katseltu, keskittyi hyppyihin eikä muistanut kääntyä alkuun kauhean hyvin. Parit rimatkin tuli alas semikeskittyneen ohjauksen ja korkeiden hyppyjen takia. Mut ei se mitään, hetken päästä löytyi jo tuttu meininki ja käännöksetkin toimi. Sit Rurtsin piti tietysti saada myös vähän sinkoilla menemään luukutussuoraa, keepien lempparia!

Nova kokeili ohjata "kalhunpoikasta" ja raivosyndroomaisen pikkuoravan alter ego olikin ilmeisen kiltti nallukka! Siis Rumo jopa istui lähtöihin. :D Mun kanssa Rurre on just semmonen että silmät kii ja täysii päin, sillä on lähdöissäkin jo ihan eri lailla painetta. Ja muutenkin tekemisessä semmosta että nyyt on pakko tehrä kunnolla ja aivan täysiä tai muuten! Novan kanssa Rums teki ihan puhtaalta pöydältä juttuja ja toimi hirmu näppärästi! Oli varsin kiltti ja ohjautui tosi hyvin, silti sinkosi lujaa menemään. Ja Nova pysyi hienosti perässä. :D

Kalhunpoikanen ja kalhunpoikasen uusi leikkikaveri (kuva: Mari Lustig)

Kun näihin alter egoihin päästiin ni Paniini meinasi ensialkuun väläytellä murkkuminäänsä joka älämölöää menemään ohjautumatta ja keskittymättä. Yks onnistunut päällejuoksu ja sit koira autoon pohdiskelemaan et miten päin siellä hallissa oltiinkaan... Seuraavalla yrittämällä tehtiin vähän irtoamispätkää, takaleikkaa ja käännöksiä. Oli tosi makee! Haki esteitä hirmu kivasti ollakseen jaloissanyhjääjäpelki, mutta käännökset oli huisin hyvät myös. Jeje! Takaleikat on edelleen ihan alkutekijöissään, mut kyllähän se lelun perään ampuu. Jokunen toisto 2o2o:ta tehtiin myös jossain myöhemmässä vaiheessa.

Välillä Rumo huvitteli ruutua eli oikeastaan teki kosketusalustatreeniä ja ihmetteli että miksi tässä on tämmöisiä hasardeja nauhoja välissä. Sit huviteltiin metskun kanssa, taisi olla pikkuoravan ja metallipalikan ensimmäinen kohtaaminen ja Rumo oli vähän et hyyyi vie se pooois. Sopiva määrä hetsausta alle ni johan tuli pulikka ainaki melkeen käteen asti, huisi tokoeläin Rumo! Sit leikittiin kivemmalla lelulla ja harkattiin maahamenoja kyttäysmoodissa, eli vähän sitä asiaa mikä lammaksilla ollessa on ihan maailman hankalinta... Käytin samaa aja-käskyä mitä lampaita ajaessa, sit hiippailtiin lelun perässä ja sit maihin. Hyvin totteli! Ollakseen kyttäysorava.

Rurre muisteli myös frisbeejuttuja, se osasi kyllä mutta ohjaajalta olisi vaatinut aivan liian suurta lahjakkuutta paiskata muovilätty menemään niin että Rumo saa sen kiinni mutta niin ettei se ole hallin seinässä ennen kuin Rumo saa sen kiinni. Hmmh.

Pannari ei tehnyt mitään pilipalitreenejä (niputamme tähän ruutuamiset, metallit ja muovilätyt) koska Pannari ei ole pilipalilajien koira! Pannari on vakavasti otettava hurja palveluseläin! Tai sitten ei, mutta tehtiin taas nopea leikki ja hyvin hyvin nopea todesessio. Pannari leikki hyvin, nyt ei ollut nähtävissä mitään paineita mistään ympäristöstä tai muusta ja vastustusta löytyi! Eikä öliölimölissyt yhtään. Superpapu! Parin minuutin leikin jälkeen koira autoon tauolle, myöhemmin varmaan alle parin minuutin tottistus... Vahingosta viisastuneena (yritys - erehdys - oivallus...) päätettiin tehdä nyt ihan giganopea perusasentotreeni sillä ajatuksella, että ekasta hyvästä perusasennosta palkka ja autoon. Eka hyvä oli sitten toinen askel eteenpäin -perusasento, ja oli kanssa hyvä! Paniinin keskittyminen ja kontakti pysyi hienosti koko huisin pitkän setin ajan ja jotenkin sen ote tekemiseen alkoi olla sellainen mitä haluankin sen olevan (ja mitä se oli ennen kuin). JES.

Pan ja ystävänsä Nova seuraavat treenejä (kuva: Mari Lustig)

Mäkkärin kautta kotiin, koirille safkaa, nukkumaaan! Ja sitten tänään reippahasti Lindan kanssa vähän tottistelemaan. Molemmat kolmikulmiot teki nopeat setit, Rumolle vähän perusasentojumppaa ja leikkiä ja semmosta jotain helppoa ja hauskaa, Pannarille eka leikkiä istumisilla ja maahanmenoilla, sitten jälkkäriksi jokunen perusasento. Leikki hyvin, vastusti hienosti ja irrottamiset oli kanssa hyvejä, oli reipas ja vapautuneen oloinen pojankoltiainen! Etenee, etenee! Ne parit istumiset & maahanmenot mitä tehtiin oli skarppeja ja nopeita. Perusasentoilu toimi, tuli hyvin suoraan eikä ahistunut korjaamisista. Oikea meininki pysyi aika hyvin vaikka tehtiin vähä useampi toisto. Ja ne toistot oli kovin hyvejä. Toistan itseäni: JES.

Jo riittää lätinä, nää lähtis nyt pikasille iltatreeneille! Otsikko (jonka Novan status palautti mieleeni, kiitos siitä) on nimittäin kerrassaan paikkansa pitävä. En halua harjoitella häviämistä, siksi harjoittelen. Selityksillä ja tekosyillä ei voiteta mitään kisoja, osaamisella voitetaan montakin. Ei muuta ku uutta treeniviikkoa kohti!

EDIT: Nyt alkaa jo vähän ramasta...

I can't believe it

2012-01-21T19:17:00.000+02:00

- That is why you fail.

Torstaina oli taas Kivistö ja tällä kertaa oli Jouni kouluttamassa. Mä tein sen klassisen virheen mitä ei saisi ikinä tehä, ajattelin rataa katsoessani (ennen ku tutustuin siis! Ensin katsotaan, sitten tutustutaan :D) että ää täähän on kauheee! No eihän se ollut mutta jostain syystä aivoni halusivat ajatella että se rata oli jotenkin erityisen hankala. Siis koskaanhan ne radat eivät ole helppoja eivätkä lyhyydelläkään pilattuja, mutta hyvänen aika sentään, on niistä ennenkin hengissä selvitty! Rakensin pikamörön aivoihin ja siinähän sitä sitten oltiin.

En mä voi ohjata tätä näin, en mä ehi, no ei tälleenkään toimi, en osaa, en tiedä mitä teen tässä... Sit ku on mörkö on myös ohjausvalintalukko, mikään ei toimi, mihinkään ei muka ehi, mitään järkevää ratkasua ei osaa ajatella. Jotenkin tutustumisen jälkeen tuntui etten ollut yhtään sisällä siinä radassa enkä ollut varma muistinko sitä edes kunnolla. EI NÄIN. Kaava on aina sama: 1. hui pelottavan vaikea, 2. eeh en tiedä mitä teeeen, 3. siis miten se edes meni? Fuuuuuuuu...

Oon jo kauan sitten oivaltanut, että rataa pitää aina rakastaa. Siitä pitää löytää ne hyvät asiat. Hei, tää on ihan meidän juttu! Vähänkö mielenkiintoinen kohta! Tällaista me ei ollakaan tehty, siistiä! Jos en pidä radasta, tutustuminen on vaikeampaa ja sitten en pääse siihen yhtään sisään. Mutta koska tällä kertaa menin jo kehittämään sen mörön, ni minkäs teet. Me oltiin ekana suoritusvuorossakin, ni ei siinä ehtinyt ajatuksiaan vääntää ku piti jo juosta menemään. Tekemisessä näkyi fiilis rataa kohtaan, välillä unohdin mihin piti mennä seuraavaksi enkä joka kohdassa edes tehnyt täysillä - koska olin koko suunnitelmastani niin epävarma.

Epävarmana radan tekeminen on ihan tosi ikävää. Tökkii, tökkii, mikään ei onnistu, mihinkään ei ehdi, argh! Siinä sitä taas muistaa miten tärkeetä koirankin itsevarmuus on, vähänkö ikävää jos ei uskalla tehdä täysiä joka kerta vaan joutuu himmailemaan ja ihmettelemään! Ite en tykkää epävarmuuden tunteesta radalla kun se hidastaa ja vaikeuttaa kaikkea, ei se varmaan oo koirallekaan kivaa. Mun oppitunti numero yksi sekä itselle että koiralleni onkin että rakasta sitä mitä teet ja tiedä olevasi siinä ihan päällikkö. :D Rumo onneksi tietää, mä en aina.

Jos nyt joku asia onnistui ni käännökset. Taas, siis taas, Rumo sai kehuja siitä miten makeesti se kääntyy ollakseen kelpie. Mä en kyllä enää osaa ajatella sitä minään Rumon voittona vaan niiden ei-niin-hyvin kääntyvien knelpieiden häviönä - siis ihan tosi, mikä siinä on niin vaikeeta? Kelpielle on ehkä joo luontaista ja helppoa ja hauskaa kaarratella menemään minkä ehtii, mutta mullepa on luontaista ja helppoa ja hauskaa opettaa se koira kääntymään!

Eihän se kaarrata kun sille opetetaan se ajatus, että mitä nopeemmin sen parempi. Rumoon on pienestä pitäen istutettu se mielikuva, että hypyltä takaisin päin on ihan hirveä kiire. Siis niin tautinen kiire ettei vaan voi kaarratella. Tiukasta kääntymisestä tehdään koiralle kannattavampaa kuin kaarrattaminen, se on just niin helppoa. Mä en myöskään halua ohjata koiraa käännöksen läpi ja ikään kuin tehdä sitä käännöstä sille, koira saa ihan itse miettiä miten paljon se kokoaa itseään käännökseen. Mä en ole se joka ottaa vauhdin alas ja vekkaa ja vääntää ja karjuu ja tässättää, mä oon niin laiska että ilmotan vaan et hei seuraavaksi käännytään ja sit se vaan on käännyttävä. En ajattele opettavani koiralle tekniikkaa, vaan mielikuvaa, tunnetilaa.

Rumolle vaikeita käännöksiä on ne, missä mä oon ottamassa sitä vastaan. Ylipäätään edestä ohjattavuus on aina ollut sen heikkous, mutta sitä on työstetty ja se alkaa jo kulkea. Vastaanottokäännökset (joku niistotilanne missä oon oottamassa sitä tms) onnistuu ihan hyvin ku sanon sen tiukan tässän tai jonkun muun jarrukäskyn - siis joudun vähän tekemään jotain. Muuhun riittää tieto siitä, mihin rata jatkuu seuraavaksi. Sitten se koira itse tekee loput.

Ylipäätään musta kauhea tässäily ja haltuunotto on ihan hassua, eihän koira silloin tiedä mihin ollaan seuraavaksi menossa ja mitä sitten tapahtuu. Jokainen nanosekunti mitä sitä koiraa pitää kädessä on nanosekuntti jolloin koira ei tiedä mihin rata jatkuu. Yritän ohjata elukan mahdollisimman vähäisillä haltuunotoilla ja vienneillä (Rumon kanssa semihelppoa kun se ei edes osaa mitään kädessä kulkemisia....), ideaalitilanteessa koira tietää koko ajan jo edellisellä esteellä että missä se seuraava on. Silloin se tietää mitä tekee ja voi tehdä aivan täysiä.

Sitten mun harmillinen tehtävä on yrittää olla yhtä tuulennopea ohjauksessa ja reaktioissa ja juoksemisessa mitä se koira on siellä radalla... Mutta koska mun agilityn perusajatuksiin kuuluu se, että suoritus täytyy tehdä koiralle helpoksi ja selkeäksi eli siten mahdollisimman nopeaksi (koiran aikahan se ratkaisee, ei ohjaajan!), ni valitettavasti se vaatii multa vähän enemmän eforttia kun en edes voi pelastella tilanteita tai hidastaa koiraa odottamaan millään tässäilyillä, ei se reagoi, se meni jo....

Joten kun vien pennun ekoja kertoja agikentälle se oppii ensin juoksemaan täysiä ja leikkimään, sitten juoksemaan suoraan ja oho, kääntymään. TÄYSIÄ. Siinähän se kaikki oleellisin onkin. Siis tietysti Rumo osaa kääntyä, ei se tiedä olevansa kelpie. Se tietää olevansa maailman paras ja huisein agikoira ja se tietää myös missä seuraava este on.

Löytää sateekaaren päästä satumaan

2012-01-18T22:51:00.001+02:00

http://justlittlethings.net/

Näistä hetkistä me pidämme. Mistä sinä pidät?

Meditate on this, I will

2012-01-16T12:32:00.001+02:00

A Jedi must have the commitment, the most serious mind

2012-01-15T18:59:00.000+02:00

Illalla (yöllä) taas hallitreenattiin, Rums jatkoi mainiota linjaansa mutta Pannarilla oli koko huiman pitkän treenihistoriansa ensimmäinen ihan kelvottoman huono treeni! Tai ylipäätään huono. Vähänkö hämmentävää, se ei ollutkaan enimmäkseen helppoa ja hauskaa jos nyt sitten oli helppoa ollenkaan. Kotimatkalla mietin, että kai tänkin päivän (yön) piti tulla kun Pan ei olekaan niin huisi. Hetken jo ahdisti et onko se oikeesti näin huono mutta sitten muistin että enimmäkseenhän se on kuitenkin ihan paras pieni tukkaeläin.

Alotettiin taas agilla, Pan suoritui oikein mallikkaasti niistosokkarista mitä on nyt viikko treenattu. Sit loput ei mennytkään ihan niinku siellä yhessä raaseporilaissaaressa. Yhtä aitaa ei meinannut saada millään suoritettua, juoksi aina ohi ihan turhassa paikassa. Meni vaan ohi ja huusi niin vietävästi mennessään. Sit ku tultiin samalle aidalle takaakiertona eri suunnasta ni eihän siitäkään yli päässyt... Tukkiksella oli ihme huutohurmos päällä ja keskittyminen meni päksyttämiseen ja sinne tänne säntäilyyn.

Noo elukka tauolle ja myöhemmin uudestaan vähän helpompia juttuja. Suoraviivainen luukutiluukuti-pätkä meni hyvin ku ei tarvinnu muuta ku juosta suoraan (ja huutaa mennessään lisää Pan), takaakierto-päällejuoksu onnistui kanssa. Tehtiin pikkasen tosi helppoa takaleikkaharkkaa lelun perään, kulki! Missio olisi edelleen saada sitä irtoamista lisää ku eihän se mihinkään irtoa. Hakee esteitä hyvin juu mut ei voi puhua oikeasta irtoamisesta. Sit jos ens kerralla ois joku tolkkukin mukana tekemisessä ni voisi saada jotain ihan oikeasti aikaiseksikin!

Mietin että kannattaako tehä tottiksia ollenkaan kun koko tukkis tuntui niin omituiselta, mutta päätin sitten ainakin kokeilla... Leikki ihan kivasti nopean setin, muut teki välissä ja sitten katsasteltiin niitä perusasentoja! Ja eihän niistä tullut yhtään mitään. Eksyi liiaksi eteen tai selän taakse, päksähteli ja välillä unohti ylipäätään istua yhtään minnekään... Keskittyminen oli ihan kateissa ni sitten vaan pari helpotettua toistoa ja koira autoon. Olipas hyödylliset treenit...............

Rurre sen sijaan oli oikein oivallinen! Ei tarvinnut tahkota tai hermostua yhtään, ohjautui kiltisti ilman mitään muistuttelua siitä kuka kartturoi. :D Ei olla meinaan aina tässä kohtaa ihan samaa mieltä... Onneksi nyt oltiin ja saatiin tehtyä tosi makeita juttuja! Jes! Tein vähän leijeröintejä ja Rumon viikko-ohjelman muistuttamana takaakiertoihin irtoamisia noin niinkuin kertaavana asiana. Sitten kaikennäköistä pientä pyörittelyä, mm. vippasin takaakiertoon koiran väärältä puolelta vaikka siinä oli putkenpää ihan lähellä. Vaikea ohjaus, vaikea syötti, Rurre sanoo et IHASSAMA KU TÄNNE PITÄÄ MENNÄ ja tekee tosi hyvin! Miksi se hakisi mitään putkia kun ohjaan sen takaakiertoon hypylle!

Rurtsin toinen setti sisälsi pujottelujuttuja ja parit puomit. Vaikeat keppikulmat eivät Rumon mielestä olleet lainkaan vaikeita ja en-pujottele-loppuun-asti-pelleily mitä nyt on ollut välillä ilmassa muistutti olemassaolostaan vain kerran ja sitten se poistui pallopalkalla vaikka ite jäin tosi taakse. Otti se niitä kontaktejakin. Se on semmonen kone se Rumo. Kun asetukset on kohdillaan! Rumossa on erityisen parasta se miten kauhean tosissaan se tekee, ku on annettu tehtävä ni sit tehrään! Joskus ollaan eri mieltä toteutuksesta, mutta aina Rumo kuitenkin tekee sata lasissa ja hirmuisella hartaudella.

Rurre kans tottisti. Se ei ihan hahmottanut Marjon leikitysyrityksiä, katto vaan että mitä toi täti tossa heiluu miksei se heitä lelua! :D Mut muuten taas pomppi menemään suhteellisen tohkeissaan. Sen tottistamista on aina tosi hauska kattoa ku se on jotenkin niin perin hupaisa eläin. Vaikka se yrittää olla vakavastiotettava tottiseläin, se ei vaan vissiin osaa olla sillon niin tosissaan ku agia tehdessä.

Masi oli kanssa mukana ja tulin samaan päätelmään kuin silloin kun otin sen kerran töihin mukaan: EI ENÄÄ IKINÄ! On se kumma kun se ei kestä enää autossakaan olla, aina kun avasin takaluukun laittaakseni jonkun koiran sisään tai ottaakseni jonkun ulos sieltä ampui yksi spanielikomeetta silmät lautasina. Ainoa keino millä sain sen takapaksiin ja luukun kiinni oli napata spanieli kainaloon, heilauttaa se takapaksin perälle ja pamauttaa luukku kiinni mahdollisimman nopeasti... Toivoen ettei mikään osa koiraa jää väliin. Mikään käskytys tai rauhoittelu on siinä kohtaa ihan yhtä tyhjän kanssa kun kierrokset nousee ja höttöpää prakaa. :(

Hallissa huusi minkä ehti, jaksoi keskittyä pariin treenipätkään jotenkuten... Ekalla radanpätkällä teki pari estettä ihan hyvin ja sitten säntäsi jonnekin ihmettelemään ja haistelemaan. Aha. Nami naaman edessä keskittyi vähän paremmin ja jaksoi hetken treenata. Että semmonen harrastuskoira! Mainio peli! Että jatketaan vaan sitä sohvannurkan kuluttamista, haistelutehtäviä ja lenkkeilyä, siihen Masi sopii sentä jotenkin.

Tänään vajaiksi jääneiden kauneusunien jälkeen suhattiin oravuuden kanssa Lahden ryhmikseen leikkimään näyttelyharrastajia. Rurts oli kauhean nätisti koko reissun ajan, sitä tosin äwsytti ahtaat käytävät ja niiin monet muut koirat, hyyyi menkää poish. En jaksanut raahata mitään häkkyrää mukaan ni Rur istuskeli sitten jaloissa ja välillä sysäsin sitä vaihtoehtoisille hihnanpidikkeille ja hyvin se osasi olla. Tyynesti vaan istui ja ihmetteli.

Kehässä Rumo oli semmosessa zen-mielentilassa että korvatkin unohtui rennosti jonnekin pään sivuille lojumaan... Kivahan se on ettei se sählää mitään extraa, seisoo täsmällisen liikkumatta paikallaan (eikä ala ees vinkua kesken kaiken että TYLSÄÄ MIKSEI ME JUOSTA ESIM TÄYSIÄ) ja ravaa perin esteettisesti rennolla otteella kehää ympäri. Tuomarikin kun tuli kattomaan ja yritti kiinnittää Rumon huomiota jotain heilumalla Rumo totesi vaan että ei nyt pysty mä keskityn eksä huomaa! Rumo oli hyvin tosissaan tämän asian kanssa, tiesi että nyt pitää käyttäytyä ihan tosi hyvin, ei voi vilkuilla tommosia häiriötekijöitä.

Meidän huikea tavoite oli saada parempi kuin H ja olla olematta kaikista huonoimpia! Sit Rumolla oli sellanen salainen tavoite et se on parempi ku Keiko! Koska Keiko aina ilkeesti tunkeutuu Rumon omaan autoon kyydittäväksi ja on muutenki varmaan jotenki ärsyttävä! Onhan se kuitenki uros ja selvästi matkinu Rumoa ku seki on ruskee ja pystykorvanen ja kelpie muutenki! Rumo ei tykkää semmosesta!

Tuomarina toimi Gunnel Holm, Rupurakki kisasi avoimessa luokassa viiden muun joukossa ja tulokseksi tuli ERI4 (No voitettiin se Keiko!). Arvostelu näytti tältä:

Hyvän kok. uros jolla korvat vähän liian etäällä toisistaan. Hyvät silmät ja purenta. Selän pitäisi olla suorempi. Hyvä etuosa. Polvikulm. saisivat olla paremmat. Liikkuu hyvin.

Otsikkohan on tietysti taattua Yodaa, tunnistan siitä yhden oravan... Yodallakin on leveäasentoiset korvat. Siellä on kattokaas aivot välissä! Ku Rurren näytelmäsuorituksesta ei oo toistaiseksi kuvatodisteita saatavilla ni laitan sit kuvan siitä millasissa meiningeissä Rums hengas näyttelypaikalla:

Be a first rate version of yourself instead of being a second rate version of somebody else

2012-01-13T22:56:00.000+02:00

Nyt on se hetki kun kerron Rumon agitreeneistä pitkästä aikaa. Oli meinaan semmosta menoa että pisti hengästyttämään pahemman kerran! Kivistössä vietettiin taas yksi torstai-ilta ja kotiin lähdettiin hymy korvissa. Enpä olisi jokunen aika sitten uskonut että Rurtsin kanssa agitreeniminen voi olla niinkin terapeuttista ja jotenkin rentouttavaa. Ihan täysillä painettiin, molemmilla oli hyvä asenne päällä, millään muulla ei ollut mitään väliä ku sillä että mennään täysiä ja täydellisen hyvin! Ja niinhän me tehtiin!

Nyt oltiin agilityn ytimessä, tehtiin just sitä liitoa mitä oon aina halunnu tehä. Nopeeta, mutta tarkkaa. Täysiä, mutta kiireettömästi. Irroten ja edeten, mutta ohjautuen. Se on mieletön tunne, kun taiteillaan ihan veitsenterällä mutta silti luottaen. Tätä fiilistä oon Rumon kanssa hakenut, tähän oon aina tähdännyt. Ja ne typerät kontaktitkin toimi. :D Kattokaa vaikka, tässä on treenin viimenen pätkä ja ohjaaja ihan maitohapoilla mut eeeei se mitään pusketaan pusketaan (videolta se ei näy mutta otti A:n alastulon niinku asiaan kuuluu!):

En tiiä teistä mut tää on meidän huippuagilitya. Me tehään härkäpäisesti omaa juttuamme ja nyt me aletaan olla ihan siedettävän hyviä siinä. Ja tiiättekö mitä? Meni niin hyvin että teki ihan jo mieli vilkaista kisakalenteria! HA! Mut maltellaanhan vielä hetki - ja nautitaan matkasta!

And Caspian

2012-01-12T19:52:00.003+02:00

felt brave and, in a way, happy, to think that he was King Caspian riding to seek adventures

Pikkuprinssi Kaspian Masinpoika 2.9.2010 - 10.1.2012

Minulla oli suuri ilo tuntea sellainen energiapakkaus ja ilonpilkahdus kuin Kaspian ja muistan elävästi viime talven agilitytreenit pikkutyypin kanssa. Ohikiitävä onnen ajanjakso, vain hetken läsnä. Joskus se kaikkein vaikein ratkaisu on ainoa oikea.

Nyt Kaspian on jossain paremmassa paikassa, missä ei ahdista eikä hermostuta. Ehkä siellä Narniassa, villinä ja vapaana. Onnellisena. Nähdään taas, Kaspian!

It's like a little piece of heaven

2012-01-11T20:54:00.000+02:00

Eilen huristin illalla Vantaalle tottistelemaan Marjon kanssa, jollain ärsyttävän liukkaalla parkkiksella treenattiin neljä koiraa läpi ja olipas hyvät treenit! Pannarin kanssa tehtiin nyt niin, että eka otettiin nopea leikki, sit piski autoon, muita välissä ja sitten Pan uusiksi areenalle tekemään vähän niitä perusasentoja. Ihan mukavasti toimi!

Leikissä huomaa edistymistä edelleen, kyllä se sieltä... Vastustusta löytyy jo vähän paremmin, palautukset nyt on aina vaan tosi hyvät ja kivaa on! Nopean leikin jälkeen juostiin autoon ja Pan ihmetteli että miksei tehrä LISÄÄÄ.

Rurts tottisti Marjon kanssa samoja juttuja kuin ennenkin, hyvännäkösiä perusasentoja oli ja kivaa pomppuasennetta! Pikkuoravalla on pomppuvietti. :D Vire pysyy hyvänä ku välillä saa vähän loikkia syliin!

Kun otin Panin toisen kerran autosta ulos se oli ihan liekeissä että jes vihdoin treenaamaan! JA HYVÄ NIIN. Siitäkin alkaa löytyä melkoiset jousitukset kun kentälle mentäessä se tohkeissaan loikkii tasajalkaa vierellä. :) Pitäähän mun opettaa sekin pomppimaan ku kerta oravuuskin pomppii.

Hyviä perusasentoja tuli, ja tulihan niitä vähän huonompiakin, ja kontakti ei vielä ihan aina pysy kovin pitkään... Tajusin että nii, eihän me sitä perusasennossa kontaktin pitämistä olla kauheesti tehtykään! Ni sitä on nyt sitten tehty vähän erikseen että penska muistaa pitää kontaktin sivulla ollessaankin. Kevyeen hihnapakotteeseen reagoi aktivoitumalla hienosti, skarppaa heti kun muistuttaa et heeei mitä oltiin tekemässä. Niin kontaktin kuin oikean paikan ja suoruuden kanssa. Sit mun pitää vaan muistaa vahvistaa sitä, että pakotetta seuraava aktivoituminen on superhyvä juttu, palkkaa palkkaa. Yksi turhautumishetki meinasi pentulaiselle tulla, mutta jatkettiin vaan ja sit teki taas hyvällä meiningillä, loppuun lelupalkka ja ei muuta ku autoon!

Sit käyn muka ihan nopeesti vähän glögillä Marjolla ja jään sinne kattomaan videoita ja puhumaan agista ja tottiksesta ja jäljestä ja käännöksistä ja vieteistä ja vauhdista ja... Oon yheltä yöllä himassa. Haha! Tulipahan ajatuksia. Oottakaahan vaan lauantai-illan treenaajat! Mulla tulee ainakin olemaan hauskaa, en tiiä teistä! :D

Tänään tehtiin pikkasen sitä kontaktin pitämistä perusasennossa, ei tarvinnu huomautella kun palkkasin alkuun aika tiiviisti ja harvensin sitten. TOSI hyvä oli ja hirmu hyvällä meiningillä teki muutenkin hommia, kyllä siitä löytyy potkua kun sitä sieltä etsii! :) Intoa oli ku keskisuuressa esikaupunkialueessa mutta ei mennyt mölinän ja säätämisen puolelle ollenkaan, keskittyi ja teki tosi hyvin. Jee! Sit vähän leikittiin ja se leikki vielä paremmin kuin aikaisemmin. Parit istumiset ja maahanmenot leikin seassa, teki tosi hyvin ja täpäkästi ja nopeesti!

VIETTIÄ VIETTIÄ vai miten se oli. :DDDD

Rurre opetteli tänään ilmaisemaan keppejä, jos siinä on jotain hyvää ni jäätävä keppifocus. Sen aivoissa ei oikeesti tapahdu mitään muuta ku keeeepppiiiii sillon ku keppi on näköpiirissä. Sama juttu pallojen kanssa. Voi paimen sun kanssas. (Kattokaa uus tagi jälkiasioille, oon vissiin päättänyt et ainakin jostain tehään jälkikoira... Ei ehkä Rumosta joka ei näe jälkiä, mut ainaki Pannarista joka itse asiassa tiedostaa omistavansa toimivan nenän.)

Rurre muisteli myös näytelmäesiintymistä ja huokaili tylsistyneenä kun vaadin sitä asettamaan sievät pienet tassunsa kauniimmin. Pitäs varmaan taikoa siihen vähän ilmettä, tuomari toteaa muuten et siinäpä on pystyynkuollut ja harvinaisen laamainen kelpie. Mutku ei näyttelyissä saa ees juosta täysiä... Sunnuntaina ois Lahden ryhmis edessä, Rurre hihkuu jo riemusta! :D Tai sit ei.

Seuraavaksi suuntaankin Pannarin kanssa tekemään iltatreenit, otan ehkä Rumonkin. Jos vaikka niitä keppejä katselisi ja ehkä vähän kontaktijuttuja... Ja Pannarille niistosokkaria! Lauantaina me osataan se. Mennään taas sillä asenteella et jos se ei vielä(kään) osaa ni laitetaan oppimaan! Lauantaina ollaan jo ihan päälliköitä.

Just fly, just fly

2012-01-08T13:17:00.000+02:00

Nyt on eka treenivuoro Sporttikoirahallilla takana ja kivaa oli! Meitä oli siellä aika monta treenaamassa, ja omien elukoiden kanssa tekemisen lisäksi piti vähän ehtiä katsoa muidenkin perään : DD mutta hyvin selvittiin. Rurrekurren kanssa tottistukset jotenkin unohtui, mutta oravuus pääsi kyllä vääntämään agia senkin edestä. Meidän viikko-ohjelma sanoi että 2o2o-treeniä juoksareita tukemaan ja ne avokulmat.... Onnistui!

Pannari ahersi vähän radanpätkää, niistosokkari oli ihmeen vaikea tällä kertaa vaikka ennen se on kulkenut ihan sujuvasti ja musta putki oli jänskä, vaikka on niitä mustia putkiakin nähty ennenkin. Muuten ohjautui kivasti ja vähän takaleikkatreeniäkin muistettiin tehdä.

Ponin tottistukset eivät menneet ihan kovin jäätävän hyvin, otti ihmeesti paineitta uudesta hälyisestä paikasta ja Marjokin oli liian lähellä (nii ei se Marjokaan oo ennen haitannu......). Leikissä huomasin sen edistymisen mitä ollaan viikon aikana saatu tehtyä ihan muutamalla hassulla treenikerralla, oli enempi asennetta ja vastustusta, mutta toisaalta siinä näkyi myös se häiriön ottaminen. Piti vähä päksähdellä ja pälyillä. Niitä perusasentoja katseltiin ja hyvin toimi se, etten mä ite yhtään kattonut miten se eläin siellä on. Ku sit oon ite ihan vino ja koiraki on missä sattuu. Niissäkin näkyi toisaalta se miten paremmin se nyt tekee töitä kuin hetki sitten mutta toisaalta se, miten on niin päkspäks jänskäää... Ehkä ensi kerralla ei tarvi enää mörköillä!

Nyt pohdiskellaan jo ankarasti mitä sitä ensi lauantaina treenaisi. :) Mulla ja Rumolla ja Pannarilla oli tosi kivaa, oltiin siellä tuntitolkulla mutta niin se aika tuntui vaan vilahtavan. Tule jo lauantai!

If you want something you can have it

2012-01-06T16:32:00.000+02:00

but only if you want everything that goes with it, including all the hard work and despair, and only if you're willing to risk failure.

Tällä viikolla Pan on leikkinyt ja leikkinyt ja leikkinyt, siinä sivussa on pikkasen tottistettu jotain istumisia, maahanmenoja ja kontaktijuttuja. Rumo oli eilen Oreniuksen treeneissä, muuten on tehty jokunen pikasetti asennetottista, siis tehty vaan lyhyitä juttuja hyvällä meiningillä. Huomenna pojilla ois ekat työporukan treenit Sporttikoirahallilla - jee!

Sitä Pannarin leikkiä on tässä koitettu parannella vastustamisen osalta. Ennenhän se oli ihan jäätävän hyvä leikkijä ja vastusti minkä ehti, mut oho kappas vaan epävarmuustekijät iski päälle ja nyt opetellaan sitten uusiksi... Tyhmä mörköysmurkkuusikä, menis jo pois! On saatu nimittäin opetella yhtä jos toista asiaa uusiksi. :D No, edistystä on kuitenkin tapahtunut. Oon tehnyt tosi lyhyitä leikkihetkiä ja härnännyt elukkaa parhaani mukaan. Alkaahan sieltä löytyä sitä oikeeta meininkiä! Hitaasti, mutta varmasti.

Kadonnutta keskittymiskykyä ja virehallintaa työstettiin tänään, eka sitä leikkiä ja sillä vireellä vähän istumista ja maahanmenoa, sitten rauhoituttiin tekemään ei-mitään eli kontaktia. Palkkailin kaikesta omatoimisesta aktiivisuudesta oikeaan suuntaan, joku ohiajava auto tuli huomattua (siis ihan oikeesti! MITÄ IHMETTÄ) mutta muuten piti kontaktia hyvin ja keskittyi.

Rums kertasi jääviä, sillä on hassu tapa välillä sekottaa istumista ja maahanmenoa. Perusasentojumppaa oikealle kääntyen tehtiin kanssa, meinaa levitä ihan mihin sattuu. Ja sitä asennetta! Rumo palkkautuu tosi hyvin sillä, että se saa vähän jojoilla ylösalasylösalas ku se on semmonen pomppueläin. Jätin namipalkat vähemmälle ja annoin loikkia. Ai niin, Rumo teki myös parin minuutin paikkiksen Pannarin leikkiessä. Pitkään aikaan ei olla paikallaoloja jaksettu tehdä, mutta ei oo vissiin tarvinnutkaan kun ihan pätevänähän se siellä nökötti.

Tein pojille jopa hienon treenisuunnitelman tälle keväälle, vaikka tossa joskus aiemmin meinasin että ei tuu mitääään. No tuleepa! Se on mulla koneen taustakuvana muistuttamassa mikä on elämässä tärkeintä. : D Siinä on ohessa "muutama" inspiroiva ja kannustava mietelause, mm. otsikon teksti ja mun suosikkina ehkä TRAIN DON'T COMPLAIN.

Nyt työstetään! Suunnitelman lopussa on myös tämän kevään & loppuvuoden tavoitteet, mutta niistä lisää joskus myöhemmin...

Siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa

2012-01-02T16:38:00.000+02:00

On se kumma miten sinne Ojankoon ei vaan voi eksyä hyvällä säällä. Joko siellä sataa kaatamalla tai on niin kauhean tuulista että Rumo tipahtaa puomilta. Tai pyryttää armottomana lunta kuten tänään. HEHE. Noo hammasta purren treenit vaan läpi, mitäs siitä että sataa lunta suoraan naamaan ja märkyys on tunkeutunut jo aikoja sitten takin alle.

Onneksi on hienoja koiria. Ensinnäkin pienoistykittäjä Elmo russelsson oli tietty ihan huippu! Toisekseen Rums puuhasti pikkuoravan riemukkaalla otteellaan menemään sekä agia että tottista ja ainakin tyypillä oli asenne kohdallaan. Kolmanneksi pieni Pantalaimon osasi KAIKEN. No melkeen ainakin. Vähän kyllä pientä ärsytti kun arvoisan tukkaylijumalan rokkipiiska meni aivan märäksi ja lumiseksi ja tuulikin tuiversi sen ihan sekaisin. Pfft! Sitten piti ravistella reuhka takaisin kuosiin ja taas mennään.

Tein Pannarin kanssa kujia, puomin alastuloa (2o2o) jaaa vähän irtoamista aitasuoralla. Kujia kaventelin taas aika reilulla otteella, semmonen Pannarin levynen se tosin vielä on. Niin no, joku kolmas treenikertako tää ny oli. Pan on selvästi oivaltanut, että palkka tulee kun juoksee kujan läpi. Ihan sama lähetänkö sen palkalle kujan alusta, juoksenko vierellä ilman mitään palkkaa odottamassa missään vai kutsunko sen kujan läpi. Kujat löytyy vähän kauempaakin, ja pikkasen eri kulmista myös. Ja miten kiva onkaan treenata, kun pääsee vaikeuttamaan harjoituksia selvästi ja etenemään, mutta saa koko ajan palkata oikeasta suorituksesta!

2o2o:ta muutama toisto long time no see, hakee paikkaa hyvin ja osaa jo vähäsen. Aitasuoralla etupalkka vaan ei vieläkään toimi, ei muista että kaksi sekuntia sitten jätimme sinne lelun...... Toimii jos focus leluun ei katkea kertaakaan, siis lähinnä heittämällä lelu ja päästämällä sitten pentu perään. Ei toimi jos joku yrittää olla lopussa palkkaamassa, alkaa huutaa mulle että mitä toi urpo tuolla tönöttää komenna se sieltä pois tehdään nyt jotain mä en tajuuuuu.

Sit loppuun tottikset! Katottiin niitä perusasentoiluja, ongelmana se että paikka lipsahtaa liikaa eteen. Hups vaan. No sit korjataan! Marjo toimi hihnanpidikkeenä ja korjasi penskaa jos yritti änkeä liian eteen, tosi hyviä toistoja tuli. Helpottaa kyllä kummasti kun on joku silminä selässä ja nyt sitten vielä sen hihnankin kanssa säätämässä. Leikkiinkin saatiin taas aavistus enempi tolkkua ja hyviä ideoita treenin jatkamiseen, kiitos taas Marjolle!

Eilen oli vähän siedettävämpi sää kuin tänään, näimme vilauksen valoakin.

Nii ja sitten on kerrottava pikkutukkiksen uuden vuoden aatosta! Saapuessani illalla kotiin vastassa oli doupattu ja tyynen rauhallinen Eppu sekä Pan, ihan oma itsensä. Kolmas maailmansota ulkona ei tukkiksen meininkejä häirinnyt mitenkään ja veinkin Pannarin sitten nokkelasti joitain minuutteja ennen vuoden vaihtumista pihalle ihmettelemään raketteja. Kyllähän se niitä ihmetteli ihan sellaisella suhteellisen täysjärkisellä tavalla, vähän mietiskeli että pitäisikö näitä pelätä vai mitä. No ei pitänyt, otettiin vähän kontakti- ja perusasentoharkkaa kun kerrankin oli niiin hyvä häiriö! Toimi ihan siinä missä muutenkin, mitä nyt vähän katseli niitä raketteja. Fiksu Pan.

Yeah I got a brand new spirit

2011-12-31T14:25:00.002+02:00

Flo Rida - Good Feeling

Vuosi 2011 on ihan kohta pysyvästi takanapäin, hyvine ja huonoine muistoineen, kaikkine oppeineen, erehdyksineen, onnistumisineen. Se tallennetaan yhdeksi blogitekstiksi, haalistuvaksi mielikuvaksi ajasta, jonka kerran elimme. Se tiivistetään muutamaan hassuun lauseeseen, sille suodaan hetki, pieni kunnianosoitus, ohitse lipuvan vuoden viimeisen päivän satunnaisena ajankohtana. Todetaan, että jaaha, sinne se vilahti eikä tule enää takaisin. Jotain annettiin, jotain otettiin, sitten se on jo ohi ja maapallo pyörähtää uudelle kierrokselle.

No, nyt tiivistetään: koirankarvojen täyttämää olemista ajatellen vuoden suunnattoman mahtava, karvainen, puikkonokkainen megaplussa on tietysti yksi pieni Pantalaimon, sielunpuolikas, joka olemassaolollaan teki tästä vuodesta ikimuistoisen ja tulee toivottavasti rikastamaan eloa vielä monia, monia, monia vuosia.

Loppu ei ollutkaan sitten niin kehuttavaa, mutta ei siitä sen enempää. Sanotaanko vaikka niin, että tulipahan taas opittua asioita. :D Toisaalta on kyllä myönnettävä, että kaikkien takapakkien ja lukuisten epäonnistumisien myötä olen ihan oikeasti oppinut niiin paljon! On tullut tajuttua millä on oikeasti väliä ja mietittyä tärkeysjärjestystä uusiksi, huomaan nyt suhtautuvani koko harrastamiseen ihan erilaisella asenteella kuin vuosi sitten. Olen kasvanut ja kehittynyt, oppinut enemmän itsestäni ja koiristani. Ja sehän on sitä todellista voittamista. Ei ne tulokset, vaan se ymmärrys. Tulospuoleen keskitytään sitten joskus toiste... Jos viitsitään! Sitä ennen nautiskellaan matkasta.

Ensi vuodelle en aseta ihmeellisiä tavoitteita, Rumon kanssa suunnataan kisakentille kunhan suunnataan ja katsotaan mitä eteen tulee. Pan taasen saa kasvaa ja kehittyä omaan tahtiinsa ja se pääsee kisaamaan (agi, BH, toko alo?) heti kun siltä tuntuu! Agissa kisaikähän Päpättimellä tulee täyteen lokakuussa, eli voi olla että meidät voi bongata loppuvuonna kisoista. Ensi vuodelta odotan erityisesti talvikauden hallitreenejä kivan porukan kanssa, kevään ja kesän tuomia treenimahiksia, sitä hetkeä kun Rumon kanssa kisaaminen tuntuu taas hyvältä idealta (se on tulossa kyllä!) ja Pannarin edistymistä ja kasvamista isoksi pojaksi. Jokunen näytelmä voi olla tiedossa, ehkä sitä BH:ta, ehkä Rumon lte, ehkä Pannarista leivotaan tokokoira, haha as if! En tiedä, mutta eiköhän se selviä. Siis stay tuned....

Takaisin kuluneeseen vuoteen! Koska enemmän on enemmän ja kuva on vielä enemmän, tässäpä vuosi 2011 ikuistettuna kuvin.

Ennen kuin lähden koirien kanssa vuoden viimeiselle metsälenkille kuuntelen vielä kerran yhden biisin. Se ois tää:

Kaija Koo - Kaunis rietas onnellinen

Joka tulee lähelle, sydämeen asti

2011-12-30T22:47:00.000+02:00

Sunnuntaina alettiin pikku hiljaa haeskella myös ilman käsiapua perusasentoilua ja sitä kautta seuraamista, kädettömyys - ... - oli ajatuksena ensin jotenkin pelottava. Ekaa kertaa Pansterimonsterin kanssa mulle tuli sellanen hetkellinen kauhistus, että eihän tästä ikinä tule mitään, ei me osata, ei onnistu. No, tällä viikolla on parit setit tehty ja mä taas muistan kuka siellä piuhan toisessa päässä onkaan. Ei ongelmaa, silkkaa orastavaa osaamista.

Pannarihan on iloisesti imutellut tässä hyvän tovin, ajatuksena opettaa vahva visio oikeasta asenteesta, paikasta ja kaikesta muusta sälästä. No kattokaa sitä nyt! Videolta varmaan välittyy se mikä on painajaisen aivokkeisiin uponnut kaikkein syvimmälle... Hyvänen aika mikä liiskapiiska se on painautuessaan tiiiiiviisti vasten. Hyvä kun ohjaaja pysyy pystyssä (eikä auta hienovarainen jalalla töniminen ylettömään tiiviyteen... Haha).

Mut ihan parashan se on joka tapauksessa. Huisi. Ja on vaan niin häkellyttävää miten sen kanssa tottisteleminen on aina niin KIVAA, meni se nyt sitten miten tahansa. Aina se menee sydämeen asti kuitenkin.

Silmät ovat säkenöivät ja katse tulisesti puhutteleva

2011-12-27T13:35:00.001+02:00

Erinnäisillä keskustelupalstoilla tiedetään aina kertoa, miten belgianpaimenkoirat ovat hermoheikkoja, ääniherkkiä, hysteerisiä pelkopurijoita, eikä kenenkään kannata ottaa sellaista itselleen. Koko rotu ihan pilalla! En muista tavanneeni sellaista belgiä, mutta varmasti sellaisiakin yksilöitä on. Kuten jokaisessa lukumäärältään runsaassa, suositussa rodussa. Minun versioni belgistä on kaikkea muuta kuin hysteerinen ja hermoheikko. Olemme siis Oiskohan semmonen kiva -sarjan viimeisessä osassa, aiheena yllättäen se belgianpaimenkoira. Tervueren. Voin kertoa lähinnä omasta lyhyenpuoleisesta belginomistuskokemuksestani, mutta jotain sekin.

Minun maailmani kaunein koira

Belgiyhdistyksen sivuilla kuvaillaan kyseistä elukkaa näin:

Koiran koko lihaksikas vartalo näyttää olevan täynnä räjähtävää voimaa, jota on vaikea hillitä ja se on koko ajan valmiina toimintaan. Se on impulsiivinen, kiihkeä ja reaktioissaan nopea, jopa malttamaton. Silmät ovat säkenöivät ja katse on tulisesti puhutteleva. Sen sopusuhtainen olemus ja ylväs pään asento ilmentävät hienostunutta voimaa. Koira vakuuttaa katsojan pelottomuudesta ja valmiudesta toimintaan. Se on paimen- ja vartiokoira, joka puolustaa tarvittaessa isäntäänsä epäröimättä, peräänantamattomasti ja kiihkeästi. Se on belgianpaimenkoira.

Penskaa äwsytti

Sellainen se on. Sen kuuluu olla alertimpi ja sähäkämpi kuin keskivertoperusmustin, sen ei tarvitse olla kiltti, kiva, rauhallinen, hajuton, mauton, näkymätön sohvannurkkaeläin. Pannarissa näkyy sama kuin Rumossa spanieleihin verrattuna, jollain henkisellä tasolla sitä koiraa on vaan kerta kaikkiaan enemmän. Se on vietikkäämpi, se on voimakkaampi, se on enemmän hetkessä, se on nopeampi, se on terävämpi. Sitä koiraa ei ehkä kilollisesti ajatellen ole juurikaan enempää kuin walesissa, mutta hyvänen aika, siellä karvan alla ei majaile mikä tahansa lapanen vaan vähintään lohikäärme. Tulinen ja täpäkkä.

Kawmaiseva kiiwe!

Ja kun se ei ole mikä tahansa peruskoira, se voi olla vähän haastavampi pala purtavaksi jollekin peruslenkittelijälle. Mutta jostain syystä häkellyttävän monet koiranottajat haluavat talutella lohikäärmettä tai leijonaa sen lapasen sijaan ja todella kuvittelevat haluavansa belgin. Suosittu ja kaunis rotu menee kuin kuumille kiville kaikenmaailman sunnuntailenkkeilijöiden joukossa ja sittenhän meillä on ongelma! Tämän yhden tervun omistamisen (ja muiden tervukohtaamisten) perusteella sanoisin, että ois niitä helpompiakin lenkkikavereita.

Tukka märkänä mut ei se haittaa!

Pannarissa on sama juttu kuin Rumossa taas tässäkin kohtaa, ei se lenkkeily, vaan se TYÖ. Moottoria löytyy ja aivoja täytyisi saada raksuttaa. Kivahan se on sinkoilla metsässä menemään, mutta väsyykö siitä? Ei, sillä kasvatetaan kuntoa jotta jaksaa riehua ja tehä hommia enemmän! Ainakin tämä oma painajaislapseni on onnellisimmillaan saadessaan tehdä hommia, oli se sitten agilitya, tottista, nenäilyä tai ihan mitä vaan! Kunhan saa tehdä!

Pentu pistää treenaten

Pan on palveluskoiramaisempi kuin kelpie siinä mielessä, että se ei ole lainkaan niin paimen ja se on tavallaan tasaisempi tekijä. Rumo on silmäkoira, kyttääjä, ennakoija, supertehokas liiketunnistin, kun taas Pan odottaa että joku kertoo mitä tehdä eikä lähde ennakoimaan ja soveltamaan. Pan ei tajua mitään silmäilystä eikä se mikään paimen ole olemukseltaan muutenkaan, vaikka rodun nimessä se paimen seisookin. Ainakin mun käteen se tekee belgistä helpomman kuin kelpie, koira ei lue ohjaajan jokaista hiuskarvan nytkähdystä niin äärimmäisellä täsmällisyydellä...

Treenipentu palkkautuu

Pan on myös luonnostaan parempi leikkijä kuin Rumo. Sen mielestä pallon kyttääminen ei ole maailman hauskin leikki, vaan lelusta taisteleminen on kivempaa. Rumolle piti erikseen opettaa että leluun voi myös tarttua, sitä ei tarvitse aina tuijottaa, Pannari ampuu mihin vaan esineeseen kiinni ihan ilmaiseksi. Ihan yhtä nokkela Pannari ei ole kuin Rumo. Tai Masi. Pan käy hieman hitaammalla, mutta vaan sellaisella tasolla että se on hitusen helpompi kouluttaa kuin eräät nokkeluuden tihentymät, Pan oppii sen mitä sille opettaa, ei kymmentä muuta asiaa samanaikaisesti.

Pitää olla pikkasen puikkonokka

Nenänkäyttäjänä Pannari taas on aivan ensiluokkainen. Se oli ihan pieni, ehkä kolmi- tai nelikuinen, kun kerran heitin sille metsässä kepin ja keppi sattui lentämään melko kauas niin ettei Pan ihan tarkkaan nähnyt mihin kohtaan se tipahti, ja vieläpä järkyttävään keppikasaan. Koko metsänpohja oli aivan täynnä kepukoita. Tässä kohtaa Rumo olisi ottanut ensimmäisen vastaantulevan pulikan, sä heitit kepin, mä toin kepin takaisin, mitä väliä onko se sama keppi. Pan ei! Pan alkoi sinnikkäästi etsiä oikeaa keppiä, vaikka kukaan ei ollut koskaan kertonut sille, että sen täytyy tuoda juuri se tietty keppi. Pan etsi ja etsi ja etsi, seurasin keskittynyttä ja tarmokasta työskentelyä henkeä pidätellen. Sisukkaasti ja tarkalla maavainulla Pan lopulta löysi omansa ja juoksi riemuissaan luokse keppi suussaan.

Tulossa ollaan!

Kutsun sitä Pan-extraksi. Se ei ehkä opi opetettaessa miljoonaa sovellusta ja kuutta muuta asiaa, mutta se osaa asioita joita en tietääkseni koskaan edes opettanut sille. Ja sen mitä sille opettaa, se oppii nopeasti, iloisesti ja hyvin. Se rakastaa tehdä hommia, sen mielestä on ihan huippua tehdä juttuja yhdessä. Se on hirveän fiksu ja tavallaan kypsän oloinen, vaikka onkin vielä ihan kesken ja pentu. Unohdan vähän väliä miten pentu se vielä onkaan, kun se käyttäytyy niin tyynen rauhallisesti ja esimerkillisesti (Eppu, Masi, Rumo, take notes).

Puolivuotias painajaislapsi

Kerran matkatessani töihin junalla mulla oli Masi viisi vuotta ja Pan silloin seitsemän kuukautta mukana. Pan asettui junassa istumaan jalkoihini vieden mahdollisimman vähän tilaa ja pysyen hievahtamatta siinä koko matkan ajan, asemalla oleskeli rauhassa vierellä, katseli tyynesti maisemia ja antoi kiireisten työmatkalaisten kiirehtiä ohitseen. Masi taas pyöri pitkin junan käytävää, olisi halunnut moikata jokaista ohikulkijaa ja kerta kaikkiaan unohti, miten istutaan edes muutaman sekunnin ajan nätisti paikallaan. No, junassa sitten joku kysyi koirien ikiä ja kun kerroin, kuului häkeltynyt "siis hetkinen, KUMPI näistä on se seitsemänkuinen?"

Helsingin keskusta, arki-iltapäivä, Pan 9 vko

Kotioloissa - ja oikeastaan ihan missä tahansa - Pan on hirveän rauhallinen ja helppo koira. Se on mun koirista se, jota kaikkein mieluiten kuljetan kaikkialle ja pidän töissä mukana. Se rauhoittuu uuteen paikkaan nopeasti makoilemaan, jos en tarjoa sille mitään äksöniä. Treeneissä se taas on aivan eri koira, ja joku joka näkee sen vain siellä ei ehkä uskoisikaan miten lauhkea lammas se osaa olla tarvittaessa... Pan on treeneissä tulta ja tappuraa! Vauhtia, viettiä, intoa ja oppimisen halua löytyy vaikka muille jakaa ja aina jaksaisi vielä pari toistoa lisää. Sitten kun treenit on treenattu, Pannari on taas se maailman rauhallisin ja helpoin koira.

Poseeraustauko

Ainoaksi miinukseksi tässä pakkauksessa sanoisin epäsosiaalisuuden, mikä tosin on mörköiän mukanaan tuoma ongelma. Belgihän ei välttämättä rakasta koko maailmaa ja tiesin sen hyvin jo pentua ottaessani, en halua koiraa joka rakastaa kaikkia, minulla on niitä ennestään jo kolme... Minulle se ei ole ongelma, vaikka Pannarista ei koskaan tulisikaan maailman sosiaalisinta eläintä, mutta vieraita ihmisiä täytyy sietää. Sekin projekti etenee hyvällä tahdilla, töissä kiipeillään jo työkavereiden syliin. :)

Väsy yllätti

Kysyin äidiltä mielipidettä rodusta ja Pannarista tältä ajalta kun pieni belgialainen on ollut samassa taloudessa. Äiti vastasi, että kaikista nykyisistä ja entisistä koirista (pari englanninspringeriä ja mitäs niitä nyt oli) Pan on ehdottomasti paras koira mitä meillä on koskaan ollut. Se on aika hyvin se.

Häh, minäkö?

Poliisi: Vältä ulkonaliikkumista!

2011-12-26T18:41:00.000+02:00

Joku Iltalehden otsikko. Poliisit saavat ihan rauhassa pysyä sisätiloissa jos siltä tuntuu, MINÄ EN VOI KOSKA MINÄ MENEN OJANKOON. Kuten jokainen normaali ihminen tapaninpäivänä jonkun vuosisadan myrskyn riepotellessa puita ja kattopeltejä ja muuta satunnaista tavaraa.

Ojangossahan tuulee aina, nyt siellä tuulahteli aivan erityisen paljon. Rumssin puomitreeni meinasi vähän häiriintyä puuskahtelusta, mutta koitin valita puomeiluun sellaisia hetkiä kun ei olisi ihan kauhea puhuri... Mission failed, pikkuorava lennähti puomilta alas kun tuuli vei mennessään. Hupsista. Mitäs on semmoinen pikkueläin. Rumoahan moinen lennähtely ei haittaa jos nyt edes kiinnostaa ollenkaan, uusiks vaan!

Pannari puuhasti kujia, toinen treenisetti näitä ikinä pikkutyypille siis. Kavensin reteästi kujaa semmoseksi pannukakunlevyiseksi eli se on vielä aika leveä koska no, Pan on aika leveä. En ymmärrä miksi tekisin hirmu leveällä kujalla kun voin tehdä myös näin. Tein sekä jättäen lelun palkaksi että heittämällä sen. Toimii. Pannari pitää vaan vielä syöttää aika läheltä kujia sisään ettei mene hups ohi. No, tyyppi tosiaan treenasi kujia toista kertaa elämässään.

Paniinin tottistuksia oli valvomassa Marjo ja eka leikittiin. Pan oli tosi hyvä leikkijä kunnes se tuli minä-olen-jo-iso-poika-ikään ja kaikenmaailman epävarmuustekijät pukkasivat päälle. Se alkoi hyvissä ajoin vieraat-ihmiset-ovat-kerrassaan-kauhistuttavia-pöhköilyllä ja myöhemmin jalostui hei-katso-tuolla-menee-joku-puhinaksi ja kulminoitui öliölimölinään leikkiessä.

Samalla kun pahin ihmispöhköäminen levisi ohikulkijapuhinaksi huomasi Pan että silloinkin kun treenaa muu maailma pyörii ja elää siinä ympärillä. Siis mitä! Ennen oli ihan varmasti vaan pieni painajainen ja painajaisen ihmiskätyri jolta sai ruokaa ja leluja kun tapitti vähän silmiin! Ei ennen ollut ohi lepattelevia lehtiä, satunnaisia koiranulkoiluttajia horisontissa, tuulen heiluttamia puunlatvoja, jännittäviä hajuja... Mistä ne tulla tupsahtivat? Tykkäsin enemmän siitä pentusesta joka oli autuaan tietämätön yhtään mistään muusta kuin siitä mitä sille sanoin.

Ennen mulla oli täydellisen keskittynyt ja superhäiriövarma pentu, joka sääti hienosti omaa viretilaansa ja jaksoi häkellyttävän kauan odottaa ohjaajan seuraavaa liikettä nätisti silmiin tapittaen ohjaajaan jäätyillessä ja miettiessä mitä tekisi seuraavaksi. Sitten se mokoma kasvoi isoksi pojaksi. Tai ainakin semi-isoksi, ihan vauvahan se vieläkin on (vaikka säännöllisesti unohdankin sen). Treenasin sitä kuukausitolkulla joutumatta kertaakaan (kertaakaan) kutsumaan sitä kesken treenin takaisin luokseni tai huomauttelematta että heeeei mä oon täällä. Tänään sen pää pyöri kuin väkkärä ja nyhdin sitä takatukasta että HEI, KESKITY. Huhuu, maa kutsuu.

Se on myös keksinyt komentamisen. Tämä liittyy olennaisesti siihen hei-minähän-olenkin-jo-ihan-iso-poika-havahtumiseen, ennen se ei haukkua paukuttanut päin naamaa paitsi agiradalla koska jeesiistiä. Nyt se huutaa kun mennään kentälle ja se huutaa kun ollaan kentällä ja huutaa kun yritän saada sen perusasentoon. No, tiukka palautus ja rauhoittuminen, istumista ja katsekontaktia, rauhallisia kehuja ja vähän natural menua naamaan, sitten taas muistui mieleen että ai niin, ei saa huutaa. Agipuolella sitä on saanut jo aiemmin muutamaan otteeseen ottaa siitä takatukasta kiinni ja rauhoittaa hetkeksi istumaan kun meinaa keittää yli (lähinnä silloin kun ohjaaja töpeksii kerta toisensa jälkeen, se pistää painajaisen hermostumaan), nyttemmin tämä on levinnyt tottisteluunkin. PFFT. No, se laitetaan sinne mistä on tullutkin. Olemattomiin.

Niin, tehtiin me vähän muutakin tottisasiaa sitten. Katseltiin saisko kättä häivytettyä perusasentoilusta, hyvä alku! Mutta siis ihan alku. Kyl se siitä sit joskus. Loppuun pari luoksaria, rätätätätä ja lelupalkka. Rums tottisti Marjon kanssa ja oli parempi kuin viimeksi koska tällä kertaa ei satanut kelpien sievään naamaan. :D

Nyt on taas ajatuksia ja ideoita jatkoon! Ja agipasianssi teki hienosti sylkkäreitä ja muuta huisia kuin vanha tekijä! Ja Rumon kanssa tuli taas huomattua miten "päätä harjoitus onnistuneeseen suoritukseen" on ihan höpöhöpöä - paitsi Rumosta se on hieno ajatus. Eikä se vahingossakaan sitten tee sitä onnistunutta suoritusta. JEE LISÄÄ. Saattoi eräs nokkela kelpie käväistä vähän jäähyllä. Sen jälkeen päästiin päättämään siihen onnistuneeseen suoritukseen sitten. Ja oli muuten makee!!!!!!!1 (Laittaisinko pari huutomerkkiä vielä? No tässä niitä tulee: !!!!!!)

I hope I didn’t brain my damage

2011-12-22T20:55:00.000+02:00

Lunta! Arvostan talvea juuri tällaisena kuin mitä se nyt on, ihan skidisti pakkasta niin että maa on jäässä mutta ei palella ja lunta juuri sen verran, että koirat pysyy puhtaina, ei sen verran ettei autoa löydä töihin lähtiessä tai että Eppu katoaa kokonaan hankeen kuten viime talvena kävi.

Eilen oli muuten semieeppiset tottistukset, en edes tiennyt että farkut voivat imeä sellaisen määrän kuraa (kuinka nokkelaa on opettaa koira tuomaan leikkiessä lelu syliin asti?) saati sitä että piskin heilauttaessa vähän päätään sitä kuraa on sitten naamassa asti. Kuolleita kaloja rannalla ja vekki kelpien silmäkulmassa, hups vaan. Kuvittelimme menevämme treenaamaan nurmikentälle, se näytti lähinnä mutaiselta sotatantereelta lopetettuamme. Tiedättehän, Gladiaattori, 300, Kotka. Mutaa. Ja sotamaalaus naamassa (koirillakin).

Noo tänään oli vähän erilainen meininki ja tätä kerrankin jossain määrin esteettistä säätilaa käytettiin tietysti hyväksi raahaamalla kamera mukaan aamupäivän metsälenkille. Ennen lähtöä näin vilauksen harvinaisesta luonnonilmiöstä nimeltään Aurinko, mutta sehän mystisesti lakkasi olemasta kun ehdimme metsään asti. Kuten aina.

Masi hei, Masi, kamera on täällä päin. Täällä, Masi, täällä.

._.

:D (Eppu, ...?)

No miten se meni se yks biisi, oravaa mä metsästän, tahdon saada suuren... Ai ei niin?

Wat

:DDDD !!!!!!!1

Nii. Kerta.

Loppukevennys bongattuna päivän Hesarista:

Tiiättekö millasta on herätä siihen kun joku puree nenään? Meidän pieni painajainen on kerrassaan piristävä.

PS. No se galtsu taas.

It is just no words to say

2011-12-20T23:01:00.000+02:00

Oon joskus ennenkin hämmästellyt sitä miten tottisteleminen voikaan olla niin KIVAA. Eräs pieni Pantalaimon on opettanut, että tottelevaisuusasiatkin voivat olla hauskoja. Eilen Pan tuli takaisin maalta ja me rynnättiin tietysti perinteisille iltatottiksille, aivan kuten tänäänkin. Ja voi että se kulki! Pieni tauko ilmeisesti teki harvinaisen hyvää, vaikka aika hieno painajaislapsi oli ennestäänkin. :)

Huomasin seurauttavani Pannaria imutuskäsi jossain kainalossa asti ties miten pitkän matkan ja sitten hätkähdin tajuamaan, että eihän se ennen näin pitkää ja vaikeaa seuraamista ole tehnyt! Mutta sepä teki sen häkellyttävän hyvin, takaraivo reidessä, lapa just eikä melkeen oikealla paikalla, hyvällä asenteella ja innolla. Ohhoh. Eilen käytiin oikeastaan kaikkia Pannarin treenaamia tottisasioita läpi pikakelauksena, näytti siltä että hyvältä näytti. Maahanmenotkin sujuivat jo mun liikkuessa ilman mitään käsiavustusta, missä välissä me on niitä muka edes treenattu...

On se vaan parhautta kun homma rullaa ja tekeminen on kerrasta toiseen hirmuisen kivaa! Tänään olin erityisen iloinen käännöksistä, smoooooth and easy. Mä voin pyöriä vaikka millasta tahtia täykkäriä monta kierrosta putkeen, Pan on ja pysyy oikealla paikalla ja takaosa siirtyy alta pois hienosti. Ihan alkaa pyörryttää tämmöinen onnistuminen. Seuraamisen hankaluutena ollut takaosan heittäminen liikaa auki on näinä parina päivänä loistanut poissaolollaan sen verran mitä sitä nyt itse olen tähyillyt. Johan on.

Erityisintoiluna vielä se, että pikkuorava on ehkä pikkuorava, mutta oi että siitäkin löytyy ASENNETTA sitten kun sitä osaa hakea! Päätin nyt alkaa ahertaa Rumssin kanssa sille uudempia ja vaikeampia juttuja, että se saa sopivasti pähkinöitä purtavakseen. Luoksarin pysähdyksiä tehtiin tänään, lelupalkka toimi ja keepie ei valahtanut kyttäysmoodiin ollenkaan. Marjolla on varmaan joku magic touch, heti sen "TEE KUNNOLLA!"-komennuksen jälkeen on tuntunut että oon saanut keepiestä paljon enempi irti. Onhan Marjo sitä pikkuoravaakin pyöritellyt, mutta siinä nyt ei ollut mitään vikaa alunperinkään.

Kapulointia on katseltu myös, Pan ja Rumo ovat tehneet pitoharkkoja ja Rums on vähän nostellutkin pulikkaa. Eppu sai tutustua puiseen noutokapulaan elämänsä ensimmäistä kertaa ja enpä olisi uskonut miten voikaan spanieli jostain ahdistua niin kovin... Eppu oli aivan tohkeissaan kun pääsi tekemään jotain, sitten näki sen kapulan mun kädessä...... Ja alkoi itkeä! Eppu ei haluuuuuu! Siis se ei ole edes nähnyt yhtään noutokapulaa koskaan ennen, mitä ihmettä. Koitin fiksuna tyrkyttää sitä sille, että ota nyt, kiva kapula, oothan sä ennenkin esineitä (puisiakin) pitänyt suussasi, sehän on vähän niinkuin design-halko. Eppu itki ja valitti, että eeei. Sain sen jopa kahdesti ottamaan palikan suuhunsa noin nanosekunniksi, siitä tietty iso palkka. Mutta ahdistus oli niin suunnaton, että Eppu ei kerrassaan kyennyt enempään. Ei pysty.

Ehkä siinä pulikassa oli joku hienoinen tokon ominaishaju joka toi karmaisevia nuoruusmuistoja mieleen. Luulin, että olimme jo ylittäneet sen hyyyyi-tokoa-mä-vihaan-sitä-eeeei-en-tee-vaiheen, päätellen esimerkiksi siitä puolen vuoden tehomotivointitreenikuurin jälkeisestä 191 pisteen suorituksesta, mutta ilmeisesti dementoitunut Eppu ei muista enää miten kivaa se joskus kerran oli, vaan on palannut muisteloissaan hamaan esihistoriaan jolloin "vapaa" oli maailman kivoin käsky.

Mutta Rums ja Pan sen sijaan ovat sen verran yksinkertaisia kavereita, että ne itse asiassa pitävät tottelemattomuustreenaamisesta. Ja minä pidän niistä.

Että semmosta! Ei kai tässä muuta. Huh huh.

A poet is someone who stands outside in the rain hoping to be struck by lightning

2011-12-18T17:15:00.000+02:00

Eppu oli eilen ihan ekaa kertaa töissä mukana. Lähtiessä se oli kyllä ihan sitä mieltä että eeeeikääää mä en jaaaksaaa ku oli päikkärit kesken! Eps ei ole ollut aiemmin mukana siksi ettei sen tarvitsisi autoilla kun se ei ole hyvästä pienelle kikkaraniskalle, mutta tuumasin että kai se nyt sen kymmenen minuuttia voi autossa olla, etenkin kun laitetaan taikaviitta (BOT) niskaan.

Noo töissähän (Murren Murkina) oli jokunen muukin koira, joten Eppu suljettiin aluksi vessaan (voi järkytys sentään!!!!), siellähän se sitten itki. Kokeilin ottaa Epun kassan taakse mikä olisi voinut olla ihan toimiva idea jos siitä ei olisi koko ajan mennyt asiakkaita ohi. Eppu on vissiin kuullut sen "kaikkia asiakkaita tervehditään"-ohjeistuksen tiedostamatta ettei se tarkoitakaan sitä, että rynnätään joka asiakkaan luokse häntä viuhuen kuin näkisi vanhan tutun pitkästä aikaa, pusketaan, pyöritään jaloissa ja sitten käydään asiakkaan ostokset läpi tarkalla nenäilyllä. Asiaan ei myöskään kuulu se, että yritetään tarjoutua kaupanpäällisiksi sille joka ostaa isoimman määrän hyvältä tuoksuvaa ruokaa. Häh, eikö.

Epulla oli hirmuisen rankka päivä! Kassailun jälkeen sille nimittäin rakennettiin oma pieni aitaus ja siellä se itki silmät lautasina että pelastakaa mut. Jokunen asiakas eksyi sitä rapsuttelemaankiin, spanielinkatse ei petä koskaan. Sitten taikaviitta niskaan ja kotio! Huh miten pientä spanielia ramaisikin ankaran työrupeaman jälkeen, johan uni maistui.

Kelpietäkin vätysti vaikka se ei ollut edes töissä:

Jengin pennut (eli se oikea pentu ja se, joka ei koskaan malttanut kasvaa aikuiseksi) lähtivät perjantaina maalle aiheuttamaan pahennusta, joten täällä on tosi rauhallista. Rumon nautinnollisesta ilmeestä voi päätellä miten i-h-a-n-a-a on kun kukaan ei roiku koko aikaa kaulanahassa kiinni... :D

Tänään oli pikkuoravan vuoro ahertaa, tosin Ojangossa eikä missään oikeissa töissä. Napattiin mukaan Tia ja Keiko-kelpie, siinä oli Rumolla ihmettelemistä kun autossa olikin yhtäkkiä ihan samannäköinen tyyppi! Keiko ei ole kyllä yhtään niin orava kuin Rums. Ojangossa SATOI, voi miten yllättävää. Olikohan kuinka monennet sadetreenit tälle syksylle (ei, ei vielä ole talvi - ainakaan ei kauheesti näytä siltä)... Saatiin vähän lisää treeniseuraa, Marjo vei taas mun koiran! Tosin sitä ennen mä vähä lainasin minitykkiä.

Eka treenattiin agia vuorotellen, olin suunnitellut IHAN TOSI KIVAN radan mitä en osannu sitten ite tehdä yhtään. Siinä toisaalta olikin just niitä vaikeita asioita, kuten keppikulmaa ja ehtimistä. Rumo laiskottelee ensimmäiseksi mainitussa, ohjaaja toisessa. Sen verran voin kertoa että saatiin me se lopulta nollalla läpi, kahdesti! Russelson Elmo oli selvästi paljon lahjakkaampi, se teki heti melkein puhtaasti. :D

Marjo puuhasti jotain tottisasioita Roomssin kanssa lopuksi, pikkuorava loikki kovasti menemään. Oli kuulemma parempi kuin viimeksi, ja kyllähän se nyt tosiaan vähän enempi keskittyi ja tarjosi kontaktia. Hassu oravuus.

Voitaisko ens kerralla tähdätä treenaaminen sellaiseen harvinaislaatuiseen hetkeen kun ei sada?

Tahdon itkeä ja nauraa

2011-12-16T20:31:00.002+02:00

Milloin tietää olevansa pahemmanlaatuinen agilityaddikti? Kertooko sen treenien määrä tai hinta, kisareissujen paljous, koiraan ja harrastamiseen tarpeellisiin varusteisiin tuhlaaminen vai mikä? Itse tiesin sen istuessani tatuoitavana, tatuoija nakutti selkään tekstin "life is just a part of agility" ja minä mietin, että olenko tosissani. Olenko tosiaan näin sekaisin. Olen. Ehdottomasti. Ja pois en vaihtaisi. Siis mitä sitä tekisi jos ei juoksisi agitreeneissä? Miten sitä suunnittelee kesälomansa ellei kisareissujen perusteella?

Mutta mistä se innostus kumpuaa? Jenna käsitteli aihetta blogissaan ja minä tietysti intouduin miettimään samaa asiaa. Harvoin on sellainen fiilis, että äh, ei jaksaisi tällä viikolla treenata. En oikeastaan muista milloin sellaista olisi ollut. Rumon kanssa kisaaminen jäi määrittelemättömän pituiseksi ajanjaksoksi ohjelmistosta pois, mutta treenatahan voi aina. Vaikka menisi miten huonosti, vaikka olisi kuinka vaikeaa, vaikka tuntuisi siltä ettei tässä edetä yhtään mihinkään.

Muistan fiiliksen viime treeneissä Rumon kanssa. Olin vähän turhautunut ja ärsyyntynyt, ei taas kaikki mennyt ihan putkeen, kun mikään ei riitä ni se ei riitä. Sitten tehtiin jotain aitapätkää ja voi sitä riemua! Se oli niin kivaa! Ihan sitä samaa agilitya kuin aina ennenkin, ei mitään kovin ihmeellistä sinänsä, mutta agilitya. Ainahan se on siistiä ja parasta ja huikeaa. Olen yrittänyt keksiä mikä siinä on niin makeeta, mutta en tiedä.

Olen huono harrastamaan ilman kilpailullisia tavoitteita. Poikien tempputreenailutkin aina vähän jäävät, kun eihän se ole mitään oikeaa harrastamista. Ei siinä kilpailla. Sen sijaan on mielenkiintoista seurata koiran kehittymistä ja oppia itse jatkuvasti lisää. On hienoa työstää pentu kisavalmiiksi, saavuttaa asetetut tavoitteet, edistyä ja nautiskella matkasta.

Rumo ei ole kisannut muutamaan kuukauteen eikä tule hetkeen kisaamaankaan, mutta koska en tiedä miten luovutetaan, jatkan ahertamista. Välillä olen menettänyt täysin uskoni minkäänasteiseen onnistumisen mahdollisuuteen, mutta niin sitä vaan jatkaa eteenpäin. Omalta osaltaan tekemistä vauhdittaa tavoitteet, jotka tällä hetkellä pyörivät mielessä asetuksella "sitten joskus". En tiedä milloin sitten joskus on, mutta sitten kun se on, me ollaan valmiimpia kuin koskaan. Pidän kilpailemisesta ja olen tavoitteellinen tyyppi. Harrastaminen ei ole tyhjänpäiväistä huvittelua ja juuri siksi nautin siitä niin paljon. Epäonnistumisia tulee ja menee, maailma jatkaa pyörimistä ja onnistua ehtii myöhemminkin. Miten voisin lannistua surkeasta menestymisestä, kun pidän lajista niin paljon.

Onnistumiset tuovat uskomatonta lisäpotkua tekemiseen. Joskus tulee tehtyä niin huima flow päällä rataa, että se motivoi jatkamaan karseimmissakin kaatosade- tai pakkaskeleissä seuraavan vuoden eteenpäin. Ne hetket ovat kuin pala unelmaa, muistutus siitä miten täydellistä kaikki voikaan olla. Se ohikiitävä hetki, se yksi radan mitta, kun tuntee sulautuvansa yhdeksi koiran kanssa ja jakavan sen hurjan sykkeen, innon, rakkauden lajiin. Muistan edelleen täydellisen hyvin ensimmäisen kunnon flow-ratani, se tapahtui joskus muinoin Epun kanssa ykkösissä. No, Eppu on kisansa kisannut ja nyt on jo ihan eri koirat areenoilla, mutta se flow lämmittää mieltä edelleen.

Pan on nyt kahdeksankuinen ja ensimmäisen kerran se oli agilitykentällä alle kahdeksanviikkoisena. On ihan mieletöntä seurata miten koiralapsi oppii hurjalla tahdilla uutta ja mikä tärkeintä, miten sekin on oppinut nauttimaan agilitysta. Aivan kuten minä tai Rumo. Miten mahtavaa onkaan harrastaa yhdessä lajia, mistä sekä koirat että ohjaaja eivät vaan saa tarpeekseen! Varmasti yksi oleellisin motivaattori onkin se, miten me kaikki haluamme juosta rataa vielä kerran jooko. Ja loppuverkan jälkeen kaikki haikailevat kentälle päin ja miettivät, miten kiva olisi käydä tekemässä vielä ihan pikkasen... Miten voisin koskaan ajatella, että äsh, en jaksa tänään, kun koiranikaan eivät osaa ajatella niin?

Siis mullahan on agipostausten tunnisteenakin "elämän tarkoitus".

Mikä tärkeintä

2011-12-13T20:55:00.000+02:00

olet vain olemassa

Useimmista muista nisäkkäistä poiketen orava on selvästi päiväeläin

2011-12-12T15:36:00.002+02:00

No niin, yleisön pyynnöstä :D palatkaamme asiaan, seuraa jatkoa erinomaisen hienosti alkaneelle sarjalle nimeltään Oiskohan semmonen kiva. Koska etenemme kronologisessa järjestyksessä, seuraavana on tietysti vuorossa kelpie kun walesit oli jo. On tavallaan ihan hassua kirjoittaa mitään kelpieistä, kun eihän mulla ole kuin tämä yksi ja sekin on ihan orava. Mutta kirjoitankin siis enemmän Rumosta ja teen villejä yleistyksiä mitkä eivät pidä paikkaansa.

Kelpie tykkää kaikesta mihin liittyy juokseminen. Täysiä.

Ajatellessani kelpien olemusta ensimmäisenä tulee mieleen älytön nopeus. Messarissa kelpiekehän laidalla seurasin kahden kelpien leikkihetkeä, ne nytkähtelivät paikasta toiseen semmoisella nopeudella, että Eppu olisi saanut siitä päänsärkyä ja mennyt omaan mökkiin nukkumaan. Kelpie on nopea kaikessa mitä se tekee. Asiat tehdään AAAIVAN TÄYSIÄ tai sitten ei tehdä ollenkaan. Liikekieleltään hektinen ja olemukseltaan sähäkkä kelpie pääsee spanielilta karkuun kerta toisensa jälkeen, kelpie käännähtää täydestä vauhdista takaisinpäin ja spanieli juoksee vielä viisi metriä eteenpäin ennen kuin se edes huomaa oravaeläimen kadonneen näköpiiristä.

Jos ei oo lampaita tai maseja näköpiirissä, voi paimentaa myös palloja

Toinen juttu on ne reaktiot. Spanielipoikien jälkeen kelpie on ihan käsittämätön, kun sitä pyytää tekemään jotain, se on jo tehnyt sen. Maahanmenonkin käsky on vaan lyhyesti maan, mutta kappas, siellähän se jo on ennen kuin ehdin käskyä loppuun. Rumon nimikin on tarpeettoman pitkä, se on tullut luokse kun itse olen vielä ekassa tavussa.

Lampaat kasassa ja omistajakin aisoissa, nyt kelpaa

Kelpie myös lukee (ja ennakoi - aargh) liikettä ja tilanteita hurjalla tarkkuudella. Sain harvinaisen selkeän osoituksen siitä ollessamme ekaa kertaa paimentamassa. Rums sai vaan kulkea tuppojen perässä kuljetellen niitä aitausta ympäri, itse tulin Rumon perässä liinassa roikkuen. Yhtäkkiä Rumo oikaisi keskemmälle aitausta pois lampaiden takaa ja minä mietin että mitä ihmettä se nyt tekee - seuraavassa hetkessä lampaat lähtivät kääntymään keskelle. Mutta Rumo oli siellä jo estämässä lampaiden typeriä aikeita, ja villatupot palasivat kiertämään kiltisti reunoja.

Liitäminen on aina hyvästä

Kelpie on paimentanut läpi historiansa, ja vaikka nyttemmin sitä jalostetaan paljon muitakin speksejä kuin paimentaipumuksia pohdiskellen, paimenen ihanimmat ja raivostuttavimmat perusominaisuudet kulkevat vahvasti menossa mukana. On ihan käsittämätöntä, miten koira voikin lukea ihmistä tai vaikka lammasta (sama asia) niin erehtymättömän tarkasti ja reagoida asioihin semmoisella nopeudella. Se on samalla huikean hienoa, että hirvittävän rasittavaa. Aloittaessani Rumon agitreenaamisen tuntui kuin olisin saanut opetella ohjaamaan kokonaan uudestaan, siinä missä walesin voi vaan huitaista esteelle kelpietä todellakaan ei... Jos sitä yrittää huitaista jonnekin, se katsoo paheksuen jalkaterien asentoa, käden liikettä ja rintamasuuntaa ja toteaa että sori hei, nyt oot vähän epäselvä.

Välillä kelpiekin pysähtyy miettimään

Kelpie on myös hirveän fiksu eläin. Ainakin Rumo on. Ja olen vähän kuullut juttua että muutkin kelpiet osaavat olla tuskaisen nokkelia. Sinänsä se on hirveän ärsyttävää, arvostaisin sitä että tuntisin oloni edes joskus hitusen koiraani fiksummaksi. No, en tiedä, ehkä olen vaan liian blondi kelpien omistajaksi. Joka tapauksessa kelpie on sen luokan nero, että sen kouluttaminen on joskus vähän vaikeaa. Sehän oppii kyllä asiat ihan sormia napsauttamalla jos sille päälle sattuu, mutta toisaalta kun se oppii myös kaiken sen mitä sille ei haluaisi opettaa... Se ehdollistuu asioihin joihin ei uskonut koiran voivan ehdollistua.

Jep, älykäs

Rumo esimerkiksi teoriassa osaa noudattaa monenlaisia käskyjä, mutta ne menettävät merkityksenä jos liikekieleni kertoo jotain muuta. Jos näytän siltä että haluan sen istuvan, se ei mene maahan vaikka miten komentaisin sitä menemään. Kun taas vertailukohteemme walesi menee maahan vaikka seisoisin päälläni - siis jos siitä saa ruakaa. Rumo menee maahan jos olemukseni on oikeanlainen. Jos olen perusasentoon hoi -asennossa, Rumo tulee perusasentoon kaikista maahanmenokäskytyksistä huolimatta. Sen sijaan että olen koittanut totuttaa sitä tottelemaan eri käskyjä vaikka olisinkin millin väärin asettautunut, olenkin modannut omaa olemistani sen koiran mukaan... Pääsen helpommalla.

No mitäs meni kiusaamaan keepietä

Seuraavaksi voisimme siirtyä sosiaalisuuteen! Ihmisiä kohtaan kelpie on yleensä varsin sosiaalinen, Rumo rakastaa ihmisiä! Ihmiset on parhautta! Niitä pitää pussata! Pussailuinnokkuus yhdistettynä melkoiseen ponnistusvoimaan onkin hauska juttu. Terveisin kelpien-kulmuri-alahuulen-läpi. Ja mä vaan kehuin sitä treenatessa.

Rumo tykkää Ropasta, Ropa ei aina tykkää Rumosta...

Toisiin koiriin Rumo ei suhtaudukaan ihan yhtä suunnattomalla riemulla. Tutut tapaukset ja nartut on ok - paitsi treeneissä Rums ei siedäkään oikeastaan ketään. Niitä tuttuja treenikavereita periaatteessa, tosin on Maximus ja Kaspiankin meinannut saada (ja saaneetkin) vähän turpaansa kun kehtasivat häiritä kelpien tekemistä. Toisten urosten kanssa Rumo lähtökohtaisesti ei tule toimeen, mutta se mieluummin jättää ne huomiotta ja kiertää kauempaa kuin virittelee mitään tappeluita. Se on yhteislenkkeillytkin vieraiden urosten kanssa, kaikki vapaana. Metsälenkeillä kun kohdataan toisia koiria ne ohitetaan ilman sen suurempaa mielenkiintoa, Rumo ei mene katsomaan toisia koiria jos sille sanoo että ei saa. Kuulemani ja näkemäni perusteella kelpieuroksille on ihan tyypillistä olla tulematta toisten urosten kanssa toimeen.

Kewpietä äwwöttää

Yksi lempiasioitani kelpiessä on sen helppohoitoisuus. Jos nyt ei siis oteta huomioon sitä aktivointimäärää mitä se tarvitsee... Rumoa ei tarvii harjata muuten kun tukanlähtöaikaan, ja silloinkin homma hoituu karstaamalla koira kerran läpi, se karvanlähtö oli siinä sitten. Sen kynsiä ei leikata koskaan, ne kuluvat riittävästi eivätkä koskaan kasva kovin pitkiksi. Siihen ei tartu juurikaan punkkeja. Rumo syö ja juo erinomaisen vähän verrattuna spanielipoikiin, mikä onkin ihan loogista rodun kehittyessä työskentelemään pitkiä päiviä Australian karuihin oloihin. Ja Rums on ollut harvinaisen terve koko pienen ikänsä. Rumo ei ole edes ontunut koskaan, vaikka sillä vauhdilla ja treenaamisella voisi olettaa että jotain hittiä olisi tullut. Eei... Jumissakaan se ei ole paljon ikinä, toki se on aina asianmukaisesti verrytelty ja muuten huollettu ni ei tarvi mennä jumiin. :) Kerran hetken rapsutteli korviaan, sillon olikin ruokana jotain kisapalkintona saatuna Royal Caninia mihin kaikki meidän koirat reagoivat, eihän sitä voi edes laskea.

Osaa se rauhoittuakin

Mutta se aktiivisuus on tietysti yksi seikka mikä takaa sen, ettei kelpie ole ihan kenen tahansa sohvanvaltaajan koira. Rumo ei tykkää lenkkeillä, sen mielestä pitkät hihnalenkit on lähinnä puuduttavan tylsiä, mutta treenata se jaksaisi milloin vaan ja vielä vähän lisää! Rumolle on ihan sama mitä treenataan, kunhan treenataan. Kovin ihmeellistä palkkaakaan ei tarvitsisi, agissa suurin palkka on se että saa tehdä lisää ja naksutellessa temppuja Rumo riemastuu keksiessään mitä siltä halutaan ja saadessaan pari hassua kehua siitä. Rumo tekee duunia duunin tekemisen takia, se on hc työkoira vailla vertaa siltä kantilta katsottuna. Rumo ei tee juttuja siksi että se haluaisi miellyttää (miellyttämishalu, onko sitä edes?) vaan siksi, että se vaan rakastaa saada tehdä. Siihen se on luotu, sillä se elää ja hengittää.

Rätätätätätä!

Tiivistetään: oman kokemukseni perusteella kelpie on parhaimmillaan aktiivisen harrastajan treenikaverina, väsymättömänä työ~~myyränä~~ -oravana. Itse en ottaisi (tai myisi) kelpietä pelkäksi lenkkiseuraksi tai koirapuistokoiraksi. Se ei ole mikään koko perheen leikkikalu tai leppoisa pihavahti. Rumo haluaa painaa duunia ja loput ajasta se viettää mieluiten sängyn alla nukkumassa tai portaalla tähyämässä. Sitten se välillä vähän pussaa. Rumosta parasta elämässä on pallot, agility, juokseminen, pallot, kepit, mikä tahansa treenaaminen, ihmiset, pussailu, pallot, ruoka. Pallot.

Idiootit pitävät yllä järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen

2011-12-11T18:24:00.000+02:00

On sinänsä ihan mielettömän hieno idea lähteä vääntämään jotain treenejä aamuyöhön venyneiden pikkujoulujen ja ehkä noin viiden tunnin yöunien jälkeen, mutta älykkyyttähän on monenlaista ja koiraharrastuksen ei kuulukaan olla millään tasolla järkevää. Niinpä sitä sitten suhattiin reippahasti Ojankoon ja saatiin treeniseuraksi työkaveri Marjo ja jokunen koiraeläin.

Rums ja Pannari pääsivät molemmat vähän tottistelemaan. Rumon tottisteluissa on se ongelma että a) mä en tiedä mitä varten edes treenaan, ts. ei ole tavoitteita - ei ole mitään tolkkua ja b) se on kuitenkin aina se sama hassu pikkuorava joka ei oo yhtä hauska ku ihan oikea pk-koira. :DD Sitten kun mä olin hetken vääntyillyt ympäri kenttää ja toistellut että mutkutääonniin--- ja saanut kuulla että "mikset sä tee kunnolla? TEE KUNNOLLA!" tjsp ni Marjo lainasi Rumssia vähäsen. Rumo oli ihan tohkeissaan kun uudet ihmiset on hirmu kivejä! Koska oon tosi ihana ja kiltti ihminen ajattelin ystävällisesti sysätä Rumon BH:n Marjon harteille! HA! Itse voisin varastaa russelson Elmon minitykiksi agiin, joten tämähän on erinomaisen loistava suunnitelma.

Pannarilla on Ongelma ja sen nimi on hups vaan reikä päässä. Mistä se on repinyt niin käsittämättömät kierrokset! Argh! Ennen mulla oli pennulainen joka osasi säätää itse viretilaansa ja otti ihan chillisti kun mä jäätyilin ja palloilin ja pidin taukoa tekemisessä. Nyt mulla on raivokas poniotus joka alkaa karjua heti kun ei tapahdu ja oikeastaan vähän silloinkin kun tapahtuu. Ei tee hommia, huutaa ja riahuu vaan. No, sitten harjoiteltiin sitä ihan tyynesti ottamista ja saatiin jokunen semiasiallinen perusasentoilu ja seuraamispätkä puuhastettua. Oli ihan kätevää kun mulla oli silmät selässä kertomassa mitä feilaan, on helpompi tehdä kun joku kommentoi että mitä sä nyt taas säädät.

Seuraavaksi oli vuorossa agia! Pan ahersi siis viikon kolmannet agitreenit... Ens viikolla otetaan vähän kevyemmin sitten. Pentulaisen kanssa tuli harkkailtua paria ohjauskuviota ja vähän tietty sitä irtoamistakin. Kerran meinasi keittää yli ja rimaa ei enää ylitettykään vaan sukellettiin suoraan päin (mikä on sinänsä saavutus kun koira on noin 60cm ja rimat jossain 20cm korkeudella....) täys huuto päällä. Rauhoitettiin tilannetta, istuttiin hiljaa ja muisteltiin miten käyttäydytään, ja sitten taas toimi. Hienosti painajainen kulki, aivan erityisen supertyytyväinen olin takaleikkaan irtoamiseen (no lelun perään, mut lujaa meni!) ja sitäkin tyytyväisempi siihen miten Pan haki aidan kun ohjasin sen mun selän taakse ja lähdin jatkamaan eri suuntaan kuin Pannari. Jee!

Kokeilin kanssa sitä russelielukkaa, siinä vasta hauska tyyppi. Nyt Marjo vaan kiltisti raahaa sitä treeneihin niin tehdään sille hyppytekniikkaa, treenaillaan rataa ja ei muuta ku kisoihin. :D Ni!

Olen soivaa energiaa, raakaa voimaa ja anarkiaa

2011-12-09T19:54:00.000+02:00

Eilen nappasin Juhan treeneihin Rumssin sijaan Pannarin, se vaan sattui tuntumaan hyvältä idealta. :D Tuumasin että voisi olla aika mennä katsastamaan Paniinin tämän hetkinen taso ja saada siitä ekaa kertaa jonkun muun mielipide. Pan oli kerrassaan reipas uudessa vieraassa hallissa, mitä nyt meuhkasi minkä ehti... Piti huutaa Juhalle, piti huutaa mulle, piti huutaa kun oli vaan niin hirveästi asiaa. Yritäpä siinä sitten kuunnella kouluttajan kommentteja kun painajainen karjuu korvanjuuressa.

Mutta ihan hyvin se veti! Paria eri pätkää tehtiin, rimat semmosella korkeudella mitä on menty ehkä pari hassua kertaa. Lähdöt toimi, Pan ohjautui hyvin ja jotain irtoamisen alkeitakin saatiin aikaiseksi.

Irtoamista treenattiin paljon, se kun on meidän isoin hankaluus. Palkaksi jätetty lelu ei kiinnostanut sitten ollenkaan, eikä lelu ollut sillonkaan kiva jos Juha heitti sen. Kun pitää tuijottaa ohjaajaa, ei sovi vilkuilla naaman ohi viuhuvia palloja! Eikä varsinkaan juosta niiden perään. Justiisa juu! Juha sanoi että se on ihan tyypillistä belgiä ettei se irtoa palkalle kauhean hyvin. Mutta sitähän nyt voi aina treenata. :)

Videolla näkyy illan viimeinen radanpätkä, joka meni alusta alkaen tosi hyvin. Sitä irtoamista lukuunottamatta. Erityisen häkeltynyt olin kolmosesteen sokkarista, siis Panhan osasi! Ekalla yrittämällä koskaan eikä mitään ongelmaa. Hieno pikkumies!

Strength and honor

2011-12-07T23:27:00.000+02:00

Typerä lumi vähän häiritsee tota ulkotreenaamista, joku halliratkaisu voisi olla hyvä tähän saumaan. Ojangossa pyörähdettiin kuitenkin vähän treenilöimässä Marin, Kaspianin ja Maximuksen kanssa. Oon tässä jo jonkin aikaa ajatellut ottaa belgialaispojan kontaktit tehotreeniin, mutta taitaa olla niin että ehtii sitä myöhemminkin... Se lumi nimittäin.

Sen sijaan junnuosasto aloitti pujottelutreenin! Päätettiin kokeilla kujilla keppien rakentelua ihan puhtaasti mielenkiinnosta. On tullut nähtyä ihmeellisen hitaita sekä hämmästyttävän nopeita kujaproggiksia, sekä hyviä ja huonoja lopputuloksia. Nyt sitten sekoitettiin itsemmekin tähän soppaan ja tesmaillaan miten homma lähtee kulkemaan. Pannarin osalta ehdottomasti hyvin, kuja oli melko lyhyt muttei lyhyimmillään ja heitin lelua kujan läpi. Sinkosi perään, kujaviritys siinä matkan varrella ei tuntunut häiritsevän pahemmin. :D Toimi myös niin, että kävin jättämässä lelun, palasin koiran luo ja lähetin siitä.

Muuta ihmeellistä Paniini ei tehnytkään, paitsi parit putkesta putkeen -sinkoilutreenit. Nyt se putkien hakeminen on kyllä jo tosi hyvää verrattuna siihen mitä se jokin aika sitten oli, me very happy. Treenien merkittävin anti taisi kuitenkin olla se, miten SUPERhyvin pienet paimenlapset (molemmilla semmoiset 8 kk ikää mittarissa) tekivät hommia häiriintymättä toisistaan. Tehtiin kujaa vuorotellen, toinen koirineen aina ihan parin metrin päässä leikkimässä/hengaamassa. Pentuja ei kiinnostanut toisen puuhat sitten ollenkaan vaikka mitä tapahtui. Se on suorastaan hämmästyttävää miten kumpaakaan ei yhtään kiinnosta kun toiselle lentää lelu tai toinen lähetetään ihan vierestä putkeen tai mitä tahansa.

Noo mehän tiedettiin jo silloin kesän korvilla että tässä meillä on kaksi huippupentua, se fakta ei muutu kulumallakaan. Sotapäällikkö & Sielunpuolikas on vaan semmonen tiimi ettei parempaa oo. Ainakin nää on hauskimmat elukat ikinä. :D

Rumster puuhasti tottisjuttuja vähän huvin ja urheilun vuoksi, iloteltiin mm. parit luoksarin pysähdykset tolpankierron kautta, en muistanutkaan miten hyvin Rumo ne osaa. Rurren riemuksi piti tietty loppuun tehdä jokunen eteenmenokin, parasta! Seuraavaksi voisi hakea siihen vähän lisää hallintaa, luulisin...

Kun treenit oli treenitty, pääsivät pojat sinkoilemaan vapaana ja jossain määrin tältä se näytti:

Sitten taas yksi vertailu.... Nimittäin nuoret herrat Sotapäällikkö & Sielunpuolikas ovat tainneet kasvaa ja kehittyä ihan aavistuksen verran! Ensimmäinen istukaa-nyt-nätisti-niin-otetaan-teistä-yhteiskuva 7.6 sujui näin hienosti:

Ja uusiksi 7.12, eli tasan puoli vuotta myöhemmin:

Lisää kuvia luonnollisesti täällä.

Frankly my dear, I don't give a damn

2011-12-06T17:44:00.000+02:00

Kuvat on rumia, kiitos pikaisen räpsimisen, harmaan sään, pienentämättömyyden ja suoraan Bloggeriin lataamisen. Mutta onneksi kuvia tähdittää harvinaisen tyylikäs toppaorava. Kyllä nyt kelpaa!

Kirjoitin tosi pitkän pätkän kaikenlaista pohdintaa ja treenilätinää, mutta kappas, kone kupsahti nurin kesken kaiken. Ei sitten. Voisin tiivistää sen kaiken rönsyilevän ajatusvirran vaikkapa näin: Pan painaa ja ei paina, nyt valikoidaan oikeat toiminnot, Rumo on muuten tosi hieno mutta se on valitettavan kelpie, eteenmenoja on kiva tehdä, ei Rums ehkä menekään BH-kokeeseen ensi vuonna, luonnetesti on listalla jos päästään treenimään ysimillistä, mutta ihan sama sinänsä, riittää että mä tiedän sen olevan hyvä koira, typerä lumi.

Ajattelin jatkossa olla päivittämättä Rumon agitreeneistä mitään, pidän ajatukset jonkin aikaa ihan vaan itelläni ja työstän mitä työstän. En jaksa aina miettiä että miten tämän nyt muotoilisi enkä jaksa vatvoa niitä Rumssin agijuttuja, jos niistä bloggaa niitä on vähän pakko vatvoa. Irrottaudun ja menen ja teen. Se ei liity yhtään mitenkään mihinkään kenenkään mielipiteeseen mistään tai mitään, kyse on nyt vaan siitä että MÄ EN JAKSA. Muuten blogi päivittyy ihan normaalisti.

When you try your best but you don't succeed

2011-12-01T23:28:00.001+02:00

Se oli taas Kivistön vuoro ja koska hyviin tapoihin kuuluu JOKA IKINEN KERTA keksiä joku perustavanlaatuinen ongelmakohta, kuten lähdöt tai kepit, niin tänään se oli sitten se surullisen kuuluisa puomin alastulo.

Muuten oli ihan kiva. Viikon paras niisto, kuulemma, yksi ihan huipputasoinen pätkä, kuulemma. Olihan se ihan ok. Ja nopee on, mutta se nyt ei ole mitään uutta auringon alla. Ohjaajan hermo petti siinä puomin kohdalla ja sit se oli ihan sama mitä se sen jälkeen tekee. Olkoot vaikka paras koira IKINÄ, ihan sama. Ei riitä. Ei mikään koskaan riitä. Jos ei osaa niitä perusasioita. Ei kiinnosta kuin hienosti se kääntyy tai kuin lujaa se ampuu menemään. Ihan sama.

Oon aika varma että mitä tahansa sen kanssa nyt teen, miten vaan sitä typerää puomia työstän niin ei se opi kumminkaan. Kun en ole saanut sitä oppimaan näiden vuosien aikana ni mites se nyt oppisi sen enempää. Kun Rumon kanssa ilmenee joku ongelma ni sit se ongelma on ja pysyy hamaan tulevaisuuteen asti. Pannarin kanssa ku on ongelma ni TSÄDÄM homma hoidossa. Rumon kanssa ku on ongelma ni siinähän on ongelma sitten.

No, eipä tarvi mennä kisaamaan esim. ikinä. En ois halunnukkaan. Enpä.

Vanhaksi tulet varmasti, mutta aikuistumisen voit välttää

2011-11-30T21:03:00.002+02:00

Heinäkuu 2011

Marraskuu 2011

Jälkimmäisessä kuvassa on kolme ihan tutunnäköistä naamaa, mutta kertokaa nyt joku että mikä on tuo poni tuossa vasemmalla? Tässä on selvästi käynyt joku erehdys.

Sitten hieman toisenlainen vertailu!

2008

2010

2011

Karma is a bitch.

En tiedä mitä maksaa tasaisempi kyyti, mutta omapa on syyni

2011-11-29T23:51:00.000+02:00

Päätin tossa yksi päivä koota seinälle ison treenisuunnitelmahässäkän harvinaisen monesta aanelosesta. Aloin lupaavasti sählätä iloisen sävyisillä puuväreillä ensi vuoden tavoitteita, molemmille kolmikulmioille omat osuutensa, eriteltynä eri lajien tavoitelmat. Ja sitten se treenisuunnitelma, mietin mielessäni hienoa ja yksityiskohtaista, kuukausittain jaksotettua ranskalaisten viivojen riemuvoittoa, taas joka laji eriteltynä ja koko homma helposti paperille pureksittuna. Siitä sitten vaan vilkasemaan ennen treeneihin säntäämistä että nii, mitäs pitikää tehdä!

Suunnitelmallisuus kannattaa, tavoitteellisen harrastajan kuuluu olla suunnitelmallinen, niin ne huiputkin tekevät, niilläkin on suunnitelma. Pitää olla vähäsen pedantti, eihän mistään tule mitään ellei ole paperilla ylhäällä kauden tavoitteet ja ajatukset ja kaikki. Nyt minustakin tulee sellainen oikein tosiharrastaja, joka suhtautuu tekemiseen vakavasti eikä vaan huitele menemään mitään pilipalitreenejä! Mietittyä, tarkoin pureskeltua, täsmällistä!

Homma tyssäsi jo tammikuuhun.

Muistin miten en osaa edes seurata yksinkertaisinta ruokareseptiä. Trust me I've tried. Siksipä olen oppinut lähinnä ottamaan inspiraationi jostain reseptistä, se mitä lopulta saan aikaiseksi on rakennettu aivan eri aineista kuitenkin. Ei siitä tule sitä mitä piti, reseptittä tai ilman. Metsään on menty ennenkin, mitä sitä matkaa sinne sen tarkemmin suunnittelemaan.

Sysäsin paperit johonkin saatat-kaivata-näitä-kymmenen-vuoden-päästä-pinoon pölyttymään ja hyväksyin sen tosiseikan, että en osaa olla täsmällinen, että en osaa miettiä tekemisiä valmiiksi etukäteen. Antaa siis olla. Kaipa se oma päänsisänen visio riittää. Mä tiedän mihin mä haluan päätyä ja mä teen töitä sen eteen. Triviaalit pikkuseikat hioutuu silleen miten on hioutuakseen, suunnitelmallisuus jääköön, no, suunnitelmallisille. Tavoitteita on, ne saa johdattaa. Se riittäköön.

On nimittäin kauheeta paperin tuhlaustakin sellanen valtava vuosiohjelma. Hyvänen aika sentään.

Sunnuntaina Ojangossa oli melkeinpä bikinikelit! Ainakin istahtaessani autoon lähteäkseni kotiin oli oloni kuin järvestä nousseella ja vedenpitävä takkini oli taas muistuttanut minua vedenpitävyyden ilmeisestä suhteellisuudesta. Treeni jäi melko lyhyeksi vaan ei varmastikaan ytimekkääksi.

Rumo teki puomitreeniä niin, että rata jatkui puomilta takaisinpäin. Se on aina yhtä haastavaa, heti kun Rumo oppii että tästä käännytään ni johan ei meinaa malttaa porhaltaa puomia kunnolla loppuun. Vaan nytpä teki tosi hyvin! Keinulla oli vähän jumittelua ilmassa, kiritin lelu kädessä ja kyllähän sieltä taas ammuttiin vauhdilla. Kepeillä taas niitä kulmia, ysikymppinen molemmin päin tosi jees! Loiva avokulma hyppysuoran jälkeen on aina hirveän vaikeaa kun ei miiillään jaksaisi taipua ekoihin väleihin... Eka yritys meni harjoitellessa, toisella muisti jo skarpata.

Pannarin piti treenata myös kontakteja mutta ohopsista, eipä treenattukaan! Ensin viritin jonkun apua-se-on-jo-seitsemän-kuukautta-vanha-eikä-osaa-mitään-kontaktijuttuja-yhtään-paniikin, mutta sitten tajusin että niin, 7kk. Hyvänen aika sentään. Kaikki aika maailmassa (siis ensivuoden kevät ja kesä! :D), why bother. Tehtiin sitten takaleikkatreeniä mikä tulikin tarpeeseen, hyvällä alulla se näyttäisi olevan. Mutta tosiaan alulla. Sitten vähän irtoamista ja oivallusta siihen, että vaikka olenkin edellä ja juoksen hypyn ohi, pentulainen kyllä voisi sen hypyn suorittaa.. Hämmentävän hankalaa! Putkeen irtosi oikein pätevänä, ei jäänyt huutamaan iholle juuri ollenkaan. Jee!

Tänään pikaset tottikset hiekkatiellä, spanielit oli hengessä mukana ja tohotti duoseuraamista ja liikkeestä maahanmenot. Masi teki oikealla puolella, Eppu vasemmalla. Ja noo... En tiiä oliko se liike ihan seuraamista mutta kyllä pojille meni illan kannustuspalkinto jäätävän hienosta yrityksestä.

Rumolle taas asenteenmetsästystreeni, löydettiin se mitä lähettiin hakemaankin. Viiden pisteen vihjeenä ai-mikä-seuraaminen-kelpielle pitkä paikallaolo kun Pannari teki välissä... Virkisti pikkuoravan aivotoimintaa ja oivalluksen kirkas lamppu syttyi, ehkei se Rumon vasemman korvan takana killuva mysteerinen pienoismöykky x olekaan oravuuden ainoa aivosolu joka lähti karkumatkalle kauhistuneena asuinpaikastaan.

Pannarille istu-maahan-seiso-asioita, ei mitään kakeilua koska sitä se ei tarvii vaan ihan perusreeniä. Ei osaa mennä maahan suoraan seisomisesta. No, sittenhän opetellaan. Eteenistumiset hyviä, jännittävää suoristumista havaittavissa. Hyvä hyvä. Seuraamisessa olin tosi riski ja tempaisin namikäden jonnekin kainaloon asti, no tyyppihän osasi silti. Oijoi! Kääntyy hyvin, edelleen, paikka pysyy, edelleen ja asennehan on ihan rautaa.

I am titanium

2011-11-27T13:26:00.000+02:00

Joskus pienenä piirtelin unelmakoiria paperille. Unelmakoirani oli ryhdikäs, sopivan kevyt, voimakas, paras ja huikean kaunis. Ja se näytti viimeistä piirtoa myöten tältä:

Pari kuvaa lisää täällä. Kuvista kiitos Lindalle!

And even the biggest failure, even the worst...

2011-11-26T19:52:00.000+02:00

Vuoden viimeinen koitos on koeteltu ja no, miten sen nyt nätisti muotoilisi. Meni pitkälti yhtä loistokkaasti ja menestyksekkäästi kuin koko tämä vuosi muutenkin. Kyseessä oli siis Pannarin esiintyminen Kaapelitehtaan pentunäytelmässä ja sanotaanko ettei se mennyt ihan niinku Strömsössä. Ei oltu kyllä Strömsössä päinkään jos ihan totta puhutaan.

Kyllähän mä sen tiesin että se voi mennä kerrassaan penkin alle. Jossain välissä jo mietin etten vie koko elukkaa YHTÄÄN MIHINKÄÄN IKINÄ ku eihän se osaa olla koiriksi. Mutta ku tuli nyt penska ilmoitettua mukaan ni pitäähän sitä mennä hakemaan vähän kokemusta edes. Pannarin sosiaalistumisprosessi kyllä edistyi kuukauden aikana varsin mainiosti, mutta ei tarpeeksi hyvin. Kaikkemme tehtiin, ei se vaan riittänyt. Se ärsytti, raivostutti, harmitti.

Arvostan niitä ponin kokoisia kirjaimia arvostelulomakkeessa jotka sanovat että TARVITSEE PALJON HARJOITUSTA. Ai mitä, oikeestiko. Kehätoimitsija sanoi, että tosi harmillista kun se on niin kaunis. No siinäpä meillä vasta ansio. Mua nyt just ihan melkein kiinnostaa että se on kaunis. Siitähän me ihan hirveesti hyödytään.

Päästyäni kotiin Kaapelilta ryntäsin isojen poikien kanssa vääntämään päivälenkkiä ja miettimään asioita. Miettimään, mitä olen tehnyt väärin, missä on menty metsään, miksen koskaan onnistu. Mietin mitä kirjoittaisin blogiin. Päässäni pyöri raivokkaita laineja siitä kuinka tämä vuosi on ollut ihan luokattoman huono tulosten valossa (mikä pitää kyllä ehdottomasti paikkansa) ja siitä kuinka voisi saman tien lopettaa kaiken typerän harrastamisen kun ei tästä koskaan mitään tule kuitenkaan. Välissä ärsyynnyin johonkin keskelle hiekkateiden risteystä ankkuroituneeseen kultsuun, tai siis sen omistajaan jonka "tulepas nyt, heh, nouses ylös siitä, tule tule"-kitinä ei suoranaisesti kiinnostanut maihin lysähtänyttä kyttääjäkoiraa. Marssittiin ihan kultaisia koristekarvoja hipoen ohi tiukka ilme naamalla ja sitten jatkoin ankaraa ajatustyötä.

Vakaa suunnitelmani oli lähteä isojen lenkin jälkeen Pannarin kanssa käyttäytymiskävelylle, kun sehän on keksinyt ulottaa epäsosiaalisuutensa kaikkiin vastaantulijoihin. Aina pitää vähintään puhkua ja puhista, viime aikoina on löytynyt murinaakin pikkumiehestä. Kerrassaan raivokkaassa mielentilassa tempaisin esiin kurkkarin ja lyhyimmän hihnan mitä löysin, ketju koiralle kaulaan ja ei muuta ku käyttäytymään! Taktiikkana tiukka palaute jokaisesta puhahduksesta, KUN EI KERTA VIELÄ OSATA NI NYT SE ON OPITTAVA, runsas palkka kun menee nätisti ohi. Kuten mulla on tapana sanoa, nyt on hyvä hetki opetella. Ja sitten opetellaan.

No jaa kappas kuinka ollakaan, ensimmäiset viisi metriä oltiin päästy eteenpäin kun äkkiä muistin että mullahan on hihnan päässä edelleen se maailman paras koira. Oli se sitten miten murkkuikäinen mörköilijä tahansa, miten epäsosiaalinen vaan, se on kuitenkin ihan huipputyypppi. Niin hilpeästi Pan töpsötti menemään tukka hulmuten, että alkoi kummasti hymyilyttää. Satuttiin kävelemään kentän ohi ni pakkohan se oli ottaa nopeasti vähäsen tottista... Oli hieno! Ohituksia päästiin tekemään kolme, ekalla sanoi mur, tokalla puhkui ja puhisi ja meinasi murista mutta muisti ettei saanutkaan, kolmannella meni parista pikkukoirasta harvinaisen nätisti ohi eikä jäänyt tyypilliseen tapaansa yhtään pälyilemään ohittaneiden perään. ISO palkka, pätkä jee jee juostaan -sinkoilua ja ei muuta ku kotiin. HYVÄ POIKA.

Yksi näyttelytulos nyt on ihan se ja sama, sehän on epävirallinenkin, eikä Pannarin tarvitse olla mikään näyttelytähti. Sillä ei ollut mitään väliä. Sillä oli, että se meni taas niin vahvasti epäonnistumisen puolelle. Se on koko vuoden kaikkea kisaamista tuntunut leimaavan. Epäonnistuminen. Aloin ihan listata mielessäni vuoden "ansioita", Rurtsin kanssa ihan surkeita kisasuorituksia ja laiha tulossaalis (yksi nollavoitto ja siirto kakkosiin juu, siihen se sitten jääkin), vuoden ainoana näyttelytuloksena erkkarin H ja hyvänen aika, ei päästy edes luonnetestiä läpi. Siellä ei tarvitsisi edes osata mitään... Sitten Pannari käy säätämässä mätsäreissä ja hupsista, ekasta (ja vikasta) pentunäyttelystä ei sijoitusta ja paperilappunen missä lukee mm. "yrittää purra käsiteltäessä".

Mietiskellessäni tätä hienoa menestystä tulin todenneeksi, että nyt menee jo niin uskomattoman säälittävyyden puolelle etten enää tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Vai alkaa koirien sijaan harrastaa vaikkapa kultakaloja. Tai en tiedä, voi olla että nekin ovat vähän turhan haastavia elukoita.

Toisaalta, kuten keskimäärin kaikki nerot tai muuten vaan lainaamisen arvoiset henkilöt ovat sanoneet, täytyy hävitä oppiakseen voittamaan, epäonnistumiset opettaa ja niin edelleen. Jos aina onnistuu, ei koskaan opi mitään. You know the story. Tästä voinemme päätellä, että me ollaan opittu ihan hurjasti. Tai ainakin minä olen, kolmikulmiot tuskin kokevat epäonnistuneensa kerrassaan missään. Ja niin minä olenkin. Tulokset ovat sitä luokkaa ettei niillä pahemmin leveillä, mutta en tiedä olenko koskaan aiemmin oivaltanut, oppinut ja kasvanut yhden vuoden aikana kuin nyt. Siperia opettaa ja kai niitä epäonnistumisia tarvitsi. Ehkä kaikella on tarkoitus. Kova koulu se on ollut, mennä nyt feilaamaan kerta toisensa jälkeen ja yrittää sitten keksiä mitä tekee väärin, miten voi muuttua, miten oppia paremmaksi. Mutta kai se koulu oli vaan käytävä.

En kyllä ole ihan varma olenko oppinut tästäkään kaikesta vielä tarpeeksi. Katotaan uudestaan joskus kymmenen vuoden päästä, että joko tässä osattaisi jotain. Mutta nyt jatketaan harjoituksia ja ollaan iloisia siitä että tämä ~~kärsimysnäytelmä~~ vuosi on kisakoitosten puolesta pysyvästi, ikuisesti OHI! Parempi onni ensi kerralla ja sitä rataa, lahjattomat jatkaa treenejä. Ja niinhän se kosminen fakta vaan menee, että nyt on hyvä hetki opetella. Ihan harvinaisen hyvä.

...beats the hell out of never trying.

Mitä tarkoittaa "elämäni koira"

2011-11-25T12:31:00.001+02:00

Eräs keskustelu, jossa joku osasi kuvata sen mitä itse en ole osannut sanoa:

"Se on ollut opettajani ja oppilaani, molemminpuolinen primitiivinen ymmärrys on huikeaa. Se on naurattanut minua enemmän kuin yksikään ihminen, tuonut hillitöntä huumoria elämääni. Se on aisti, joka minulla on heikko, se oppii minun tavallani opettaa, on niin luotettava kuin voi olento olla. Se uhraisi henkensä täysin epäröimättä puolestani. Se kärsii kun minä kärsin, kiintyy siihen, mihin minä kiinnyn, ja sen olemus kertoo, mitä todella tunnen. Yhteys ei ole ajatuksen tasolla, vaikka sen sanoiksi yritän tässä laittaa, vaan jotain alkukantaisempaa."

Masi Makkonen maailman rakkain otus on yksi Niistä Koirista jollaisiin ei ihan joka käänteessä törmää. Se ymmärrys, se luottamus, se yhteys on sellaista mitä en vieläkään täysin käsitä. Miten se voikaan tuntea minut niin hyvin? Miten se aina tietää? Tavallaan Masi tuntuu lipuneen pois otteestani, en enää tunne sitä samalla tavalla. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Masilla olisi normaali hermorakenne, normaali pääkoppa, se olisi aivan liian täydellinen ollakseen totta. Nyt se Masin miinuspuoli on ottanut enemmän valtaa, Masi on livennyt omaan tyhjiöönsä, stressinsä ja hermostuksensa vangiksi. Siltä se välillä tuntuu.

Vielä on hetkiä, kun se asettaa kuononsa kaulaa vasten, huokaisee syvään ja on siinä. Lähimpänä, tärkeimpänä. Ainutlaatuisena omana itsenään. Minun Masi. Välillä me vielä ymmärrämme toisiamme, vaikka toisinaan toivoisin ettei Masia olisi olemassakaan. Miten helppoa elämä olisikaan. Se on niin tärkeä ja niin lähellä, että sen vaikeudet kuluttavat eri tavalla kuin muiden.

Rumo sai vaikean paikan. Täysin erilainen, haastava tapaus joka tuli taloon Masin jälkeen. Ehkä se tuntui niin käsittämättömän vieraalta ja omituiselta juuri siksi, että sitä edelsi Masi. Miten ketään voi tuntea samalla tavalla, miten mitään koiraa voi kohdata samalla lailla kuin ennen. En ymmärtänyt Rumoa alkuun ollenkaan, en päässyt sen pään sisään. Olenko päässyt vieläkään? En ole aivan varma.

Mutta Rumo sen sijaan on onnistunut. Se tuntee minut ja tulkitsee olemustani uskomattomalla herkkyydellä. Se tietää, se tuntee. Se on kantanut kortensa kekoon, se uskoo ja luottaa, se osaa ja yrittää. Se on aina tehnyt parhaansa ja antanut kaikkensa, vaikka en tiedä olenko aina ollut sen arvoinen. Olen vellonut epävarmuudessa, uskonut ettei tästä koskaan tule mitään, sysännyt kelpien ajatuksissani syrjään koska en vain tajua sitä. Olen syyttänyt sitä omista virheistäni, siitä että en tajua sitä, vaikka minun olisi pitänyt vaan osata mukautua ja oppia ymmärtämään.

Halusin tai en, olen Rumolle sen elämän ihminen. Minun vaatimaton velvollisuuteni on olla sen arvoinen. Rumo elää ja hengittää rakkautta työntekoon, se antaa aina täydet sata prosenttia, se ei koskaan luovuta, ei koskaan lannistu. Siinä on kaikki ominaisuudet olla ihan mitä tahansa. Vaikka se ainutlaatuinen, aivan erityinen elämäni koira. Sille täytyy vaan antaa mahdollisuus. Ja omalla tavallaan se onkin ihan mieletön. Eilen Oreniuksen treeneissä teimme sellaisia pätkiä, mitkä saivat muistamaan mitä agility voi parhaimmillaan olla. En ole koskaan ohjannut hienompaa koiraa kuin Rumo. Ennen Rumoa en tiennyt agilitysta oikeasti mitään. Se on elämäni agilitykoira, ei koskaan helppo, ei koskaan liian vaivaton. Mutta ihan mieletön.

Pan on alusta asti iskenyt jonnekin syvälle sisimpään, valloittanut belgin mentävän kolon. Sen kanssa kaikki on helppoa, kaikki toimii. Me ymmärrämme toisiamme. Luotamme toisiimme. En muuttaisi siinä mitään. Se on kuin Masi hyvillä harrastusominaisuuksilla, mutta kuitenkin aivan erilainen. Täysin omansa. Se on ollut opettajani ja oppilaani...

Ennen kaikkea opettajani.

I'll follow you anywhere

2011-11-20T18:53:00.000+02:00

Viikon tottisteluista kerrottakoon sen verran, että Rumon kanssa on hipsuteltu kauemmas mukavuusalueelta ja haettu vähän asennetta tekemiseen silloinkin, kun treeni yllättää ja Pannarin kanssa on jatkettu samalla tasaisella ihanalla varmuudella eteenpäin. Rumo on opetellut leikkimään röyhkeämmin ja olemaan lamaantumatta vaikka hämmennän ja paineistan sitä. Annoin sille ongelmia ratkaistavaksi, tein asioita eri tavalla kuin ennen, muutin kehonkieltä, hämmensin supertarkkaa pikku kelpoa. Ensin se meinasi lamaantua. Sitten toisto toiston jälkeen se alkoi oivaltaa ja lopulta se paiski hommia melkeinpä paremmin kuin koskaan.

Pan taas osaa ja yrittää ja oppii! Ei kai siinä ihmeempiä. Asennetta löytyy ja moottori käy vinhaa vauhtia. Tyyppi on vaan kerrassaan hieno. En ehkä koskaan kyllästy nauttimaan ihan vaan siitäkin miten hienosti se leikkii. Ollaan tehty ihan samoja juttuja kuin ennenkin ja hyvin homma rullailee.

Tänään napattiin Mari, Kaspian ja Maximus mukaan ja suhattiin Ojankoon. Pikkasen oli pakkasta mutta sehän ei meitä häiritse. Rumo ei päässyt tekemään kaavailemaani kontaktitreeniä kontaktiesteiden liukkauden vuoksi (ARGH), mutta keppejä haeskeltiin ja tehtiin vähän hyppyradan pätkää teemana jaakotukset. Ja voi että! Kepit löytyi tosi hienosti kauempaakin vaikka välissä ois ollut tyrkyllä kaikkia kivoja putkia ja hyppyjä. Samaten se jaakottelu ja muut kuvioinnit päällejuoksusta sylivekkiin kulki tosi hyvin! Rulle ampui hirmu vauhdilla menemään, mutta tuli ohjauksiin nätisti mukaan ja kääntyi tosi hyvin.

Panin liitelyt koostuivat enimmäkseen irtoamisharkoista, tein putkeenlähetyksiä ja parin aidan suoraa eteenmenona. Hienosti pikkupainajainen teki! Tehtiin pikkasen kaikenlaista hyppykieputtelua rimat jollain minikorkeudella, rimat ei kolise ja Pan hyppää melkoisen nätisti muutenkin. Ja mikä tärkeintä, vauhti & käännökset pysyvät rimojen kanssa ihan yhtä hyvinä kuin ilmankin. :)

Mutta silti aina niin ihana

2011-11-19T20:06:00.001+02:00

Tätä blogia käyvät kurkkimassa sellaiset ihmiset, jotka pohdiskelevat walesin/kelpien/belgin hankintaa, ja koska olen jostain syystän viime aikoina intoutunut pohdiskelemaan tämmöisiä asioita, niin tästä alkaa kolmiosainen hengentuotossarja nimeltään Oiskohan semmonen kiva. Aloitetaan ensimmäisistä, eli oleellisin kysymys kuuluu jotenkin näin: millaiselle ihmiselle walesi sopii ja millainen eläin walesi on? Jos olet siis riittävän höyrähtänyt pyöritelläksesi mielessäsi minulleko walesi -teemaa, niin otapa mukava asento ja lue tämä kilometripostaus loppuun asti. Ei se tee sinusta ehkä kovin paljoa viisaampaa, mutta hei, ainakin ole varoittanut.

Pakko olla pikkusen pisamia

No ei. Walesi on ihan hauska elukka. Ja siihen pätee se sama universaali sääntö kuin kaikkiin muihinkin koiriin, se voi sopia ekaksi koiraksi ihan mainiosti, mutta kaikille se ei sovi koskaan. Olen alkanut ajatella, että itse ehkä kuulun jälkimmäiseen kategoriaan. Voisin kyllä väittää, että walesi on ekana koirana usein helpompi ja vaivattomampi kuin moni muu. Jos lähtisin yleistämään omien koirieni perusteella niin walesin voisin antaa kenelle tahansa täyspäiselle joka viitsii lenkittää koiraansa, mutta kelpietä tai tervua en antaisi ensimmäiseksi koiraksi ollenkaan yhtä helposti.

Kurainen walesi on onnellinen walesi

Walesin tietynlainen helppous pohjautuu siihen, että se on melko keskiverto koira vieteiltään. Juu, se saattaa singota pupun perään lenkillä, mutta siihen ne hankaluudet jäävätkin. Terävyyttä siinä ei ole nimeksikään, ketään se ei syö elävältä, ei se hirveän vahvasti puolusta (jos hurjaa hännänheilutusta ei lasketa), kovuus-pehmeys-asteikolla se on kerrassaan keskikastia, harvoin erityisen kova mutta ei yleensä häiritsevän pehmeäkään. Se ei vaadi mitään ihmeellistä sirkustelua pysyäkseen tyytyväisenä, walesi toteuttaa itseään mieluiten metsässä juoksentelemalla tai hajutyöskentelyllä. Kaikki muu on yhdentekevää, ei tarvitse harrastaa jos ei huvita.

Älykkyyttähän on monenlaista

Ongelmana rodussa näkisin hämmentävän huonon keskittymiskyvyn. Masi on koira, jolle kymmenen sekunnin perusasennossa istuminen katsekontakti säilyen oli pitkän ja hartaan työn tulos. Jos koiran keskittyminen ei pysy yllä kymmentä sekuntia, ollaan aika heikoilla. No, Masi on toisaalta se hieman liioiteltu versio walesin tyypillisimmistä ongelmista. Olen useamman vuoden ajan kouluttanut monia rodun edustajia ja nähnyt niitä muutenkin runsain määrin erinnäisissä tilanteissa, sen perusteella olen tehnyt valitettavan päätelmän ettei Masi ole suinkaan ainoa ilmapää. Viettikestävyys ei riitä, hermo prakaa, mistä se nyt on milloinkin kiinni. Koira ei jaksa keskittyä samaan asiaan, ei jaksa tehdä töitä ilman palkkaa kovin pitkään, eksyy puuhailemaan omiaan.

Walesin syvin olemus (ei muuttunut edes kyseisen koiran kasvettua aikuiseksi)

Joskus huono keskittymiskyky ja ylivilkkaus kulkevat iloisesti käsi kädessä. En ole varma onko mitään ärsyttävämpää kuin hysteerisen vilkas sinkoilija, joka ei malta kuunnella käskyjä tai keskittyä muutenkaan yhtään mihinkään kuin satunnaiseen sinkoiluun. Walesin kuuluukin olla vilkas, mutta vilkkaus ei tarkoita sitä, että koira ei osaa rauhoittua ollenkaan kun hermorakenne ei anna myöden.

Toiset jaksavat keskittyä palkan saamiseen asti, toiset eivät (juu, sen spanielipojankin piti istua nätisti sivulla...)

Keskittymisvaikeudet ja ylivilkkaus tekevät walesista vähemmän hauskan harrastuskaverin ja koiran lyhytjänteisyys voi tulla vastaan jos tähtää korkeammallekin harrastuskentillä. Masia ei voisi viedä edes alokasluokan tokokokeeseen, se ei ensinnäkään muistaisi pysyä paikallaan makaamassa kokonaista kaksi minuuttia eikä sen toimintakyky riittäisi jännittävässä tilanteessa vääntämään koko koekaaviota läpi. Sille parinkymmenen esteen agiradatkin olivat ongelma ja henkisten heikkouksien takia kisaura loppuikin ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Joskus niillä on mielipide

Mutta nyt on muistutettava, että Masi ei ole se keskivertowalesi. Eppu taas on ihan erilainen tyyppi, merkittävästi tasaisempi ja rauhallisempi, suorastaan laiska ja viitsimätön. Sen kanssa on taisteltu kuitenkin osittain samojen ongelmien kanssa, ei jaksaisi keskittyä pidempään treeniin, into lopahtaa kun sitä työkoiran työmoottoria ei löydy. Löytyy hösäysmoottori, mutta ei jaksa olla tarkka ja täsmällinen kovin pitkään.

Edes vedessä ei voi olla nätisti ja rauhassa

Molemmat tapaukset myös alkavat vuotaa hitusenkin liian korkeassa vireessä, mitä näkee rodussa muutenkin. Moni tosin ei ehkä tiedäkään mihin asti koiran vireen voi parhaimmillaan nostaa, kun sitä koiraa siellä treenikentällä mieluummin rauhoitellaan että se pysyy paremmin hanskassa... Koira jaksaa painaa duunia pidempään palkatta ja useamman toiston ajan kun motivaatio on kohdallaan ja vire riittävän korkealla. Mutta sitten meillä on ongelma, kun sitä virettä ei voi nostaa kunnolliseen työskentelymoodiin ollenkaan. Vaihtoehtona on se, että koira tekee "ihan kivasti" tai se, että se tekee aivan täysiä - enimmäkseen kaikkea muuta kuin sitä mitä pitäisi. Matalammalla vireellä saa ehkä kivan matkalaukkuseuraamisen, mutta ei vietikästä ja hallitun vauhdikasta suoritusta. Eppu ja Masi alkavat vuotaessaan mekastaa ja säntäillä, esimerkiksi juuri seurauttaessa paikka ei pysy vaikka mitä tekisi ja koira ei malta keskittyä käännöksiin tai pysähdyksiin ollenkaan.

Paikka auringossa - elämän pieniä iloja

Walesin koulutettavuuden plussiin kuuluu se, että yleensä se on ahne ja leikkisä, eli palkkaaminen on helppoa. Sen mielestä myös keskimäärin kaikki on kivaa, etenkin omistajan kanssa yhdessä tekeminen. Se ei myöskään ole tyhmimmästä päästä, mutta ei liian fiksukaan (liian fiksulla tarkoitan esimerkiksi kelpietä joka ehdollistuu jokaiseen varpaan heilautukseen - walesi on liian suurpiirteinen tyyppi sellaiseen täsmällisyyteen). Esimerkiksi agilityssa walesista tekee helpon ensimmäisen harrastuskoiran se, että se ei ole lainkaan vaikea ohjattava. Suurpiirteiselle huithapelille riittää "vähän sinnepäin"-tyyppinen ohjaus, toisin kuin vaikka sille kelpielle joka on aivan väärässä paikassa jos kengänkärkeni sojottaa hieman väärään suuntaan. Walesi ei myöskään ole reaktioissaan liian sähäkkä, eikä muutenkaan supernopea. Walesi antaa ohjaajan virheet anteeksi, ei se oo niin justiinsa!

Spanielipojat elementissään, seuraavaa seikkailua etsimässä

Yhteenvetona walesin koulutettavuudesta voisin siis kokemuksieni perusteella sanoa, että se on oikein mainio harrastuskaveri sellaiselle ihmiselle, joka ei tähtää maailmanmestaruuteen ja joka ei ole armottoman pedantti. Tai sanotaanko ettei niin millään tasolla turhantarkka.

Nyt mietityttää

Mutta niin, ei sen kanssa ole pakko harrastaa. Tavoille se oppii ja monenlaiseen menoon tottuu suhteellisen vaivattomasti. Pääsääntöisesti walesi on sosiaalinen eläin, jonka kanssa ei tarvitse työstää omituisia mörkökausia tai vieraiden ihmisten sietämistä. Walesissa on ainesta koirapuistokoiraksi tai lasten leikkikaveriksi, se on sen verran avoin ja kiltti tyyppi. Meidän walesit saa kuka tahansa vieras ihminen vääntää vaikka solmuun jos sille päälle sattuu. Käsiteltävinä ne ovat olleet aina hirmu helppoja. Walesissa ja sen elämänasenteessa on oleellisinta iloinen hännänheilutus, kaikki on kivaa kivaa jee. Walesi kulkee kaikessa menossa mukana hilpeän hyväntuulisena.

Niin, mainitsinko jo jotain siitä älykkyydestä

Hauska, helppo, hyväntuulinen peruskoira reippaalle ulkoilijalle, sitä walesi on. Parhaimmillaan walesi on ihana piristysruiske, annos loputonta positiivisuutta. Piristävyyden ja rasittavuuden raja vaan on toisinaan kovinkin häilyvä.... :D Satunnaisesta rasittavuudestaan huolimatta walesi on juuri se ihmisen uskollisin ystävä, mitä koiran kuuluukin olla, ja siinä on jotain hyvinkin rakastettavaa. Jollain tavalla walesi osaa tulla lähemmäs kuin monet muut koirat, tehdä itsestään tärkeämmän. Se on juuri se tyyppi, jolle annetaan kaikki anteeksi. Kun se on semmoinen hyväntuulinen hölmö. Spanielinkatse on yleisesti tunnettu ilmiö varsin hyvästä syystä.

Kinkkua?

Meidän spanielipojat ovat tyytyväisimmillään, kun ne saavat juoksennella metsässä vapaana aina välillä, nuuskutella leppoisilla hihnakäpsytyksillä jotain kivoja hajuja, ehkä käydä vähän jäljestämässä toisinaan ja olla rapsutettavina mahdollisimman paljon. Niin ja ruuan täytyy tulla ajoissa joka päivä. Kaiken muun pieni hassu walesi sietää, mutta ei sitä että ruoka on myöhässä.

Kaikesta tavallisesta, mukavasta peruskoiramaisuudestaan huolimatta walesi on suuremmoinen persoona. Ja tietää sen äärimmäisen hyvin itsekin.

Tahdon tanssia ja laulaa

2011-11-18T13:15:00.000+02:00

Pan oli eilen ja toissapäivänä töissä mukana vähän sosialisoimassa. Alkuun näytti hyyyvin vaikealta tämä meidän tilanne tässä, eka näyttely lähestyy ja pentulainen senkun murisee vieraille ihmisille päästämättä niitä edes koskemaan. Jee.. Eilen oli jo vähän helpompaa, mut en tiiä. En tiiä. Pannari osasi kyllä muuten olla hirveän nätisti, se vähän söi luuta ja sitten lähinnä nukkui. Ihanan tyyni tyyppi!

Mitä Masi Mahdoton taas ei ole sitten ollenkaan. Masa pääsi eilen mukaan kun Masa ei koskaan pääse mihinkään ja Masasta on hirveän hauska päästä erinnäisille seikkailulle. No, kellään muulla ei sitten kovin hauskaa ollutkaan. Menomatka kuljettiin junalla ja Masin mielestä oli ehdottoman tarpeellista vatkailla kaikkien tiellä ja päästä moikkaamaan jokaista ihmistä lähettyvillä. Pan 7kk istui kiltisti jaloissa ja katsoi miten Masi 5v piti yllä jotain käsittämätöntä yhden spanielin showta koko matkan ajan toistuvista käyttäytymiskehoituksista huolimatta.

Sama meno jatkui töissä. Masi ei kerrassaan suostunut jäämään ihan yksin (Pan oli niin hiljaa ja paikallaan ettei sitä lasketa) johonkin typerään takahuoneeseen, vaan yritti änkeytyä väkisin pois jokaisessa otollisessa välissä. Hetken Masi saikin viipottaa menemään kaupassa vapaana, siinä se tohotti menossa mukana ja änki nenänsä kaikkialle ja oli mahdollisimman paljon tiellä. Sitten Makkonen joutui takaisin haitarioven taakse vinkumaan, kyllä harmitti! On sinänsä kummallista ettei Masi tajunnut avata ovea, se olisi lähtenyt auki yhdellä tassun heilautuksella... Mutta kun siinähän ei ole kahvaa. Masi osaa avata ovia vaikka kahvat olisi miten päin väännetty, mutta kun ei ole kahvaa ni eihän se ovi VOI avautua yhtään mitenkään. Eipä. Sitten kun suljin tyypit hetkeksi vessaan Masi tuli sieltä ihan nanosekunnissa ulos.

Eilen oli taas illalla Kivistö ja agitreenit vuorossa! Rums oli vähän paineistuneen oloinen paikoitellen ja jälkeenpäin videolta katsottuna näytti ihmeen hitaaltakin. Ehkä se oli se pelottavasti paukkuva hallin ovi, ehkä se pamahti jossain kohtaa vaikka itse en sellaista tiedostanutkaan. Lähtöihin istuminen oli han-ka-laa, varmaan koska piti jättää koira ihan siihen oven eteen.

Mutta muuten meininki oli paljon parempaa kuin viime viikolla! Videoita laitan esille kunhan saan niitä käsiteltyä, katsotaan jaksaisko sitä kärsiä koneen sammumisen viidesti ennen kuin video on katselukunnossa vai odottaako sunnuntaille että pääsee asiallisemmalle koneelle vääntämään... Mutta se Rumo! Tyyppi osasi hirmu hienosti. Parit käännökset menin levittämään ja vähän oli hapuilua muutamassa kohtaa, mutta hyviä pitkiä pätkiä saatiin tehtyä. Juoksu kulki paremmin kuin viimeksi, hengitys ei... Kämäset keuhkot kiittää kun pitää viipottaa menemään niin miljoonaa kerta toisensa jälkeen. Mutta ei se mitään, onneksi Rurrea ei tarvitse käskyttää kovin kovasti.

Radan hankaluuksiin kuului mm. taas pariin takaakiertoon ehtiminen ja harvinaisen jännittävä keppikulma. Ensin piti saada etumatkaa hyppykuviolla, itse keppikulma oli tiukka umpikulma ja hauskuutena oli hyppy-kepit-linjalle aika nätisti osuva pussin suu... Piti juosta pussin suuta kohti ja vetää koiraa sinne, mutta kiepauttaa sitten kepeille sen pussin sijaan. Aika jännä oli, mutta ei me siitä ongelmaa saatu tehtyä! Rumo haki kepit tosi makeesti. Puomin jälkeen taas oli vähän tehtävää, ei silleen muuten mutta kun piti vetää koira hypylle puomilta siihen malliin, että huonona päivänä Rumo ei olisi varmasti osunut millekään kontaktille jos olisin yhtään ennakoinut. Mutta nytpä oli hyvä päivä.

Vaikka Rums tuntui paikoitellen vähän tahmealta, eikä meinannut irrota yhdelle hypylle kunnolla, kokonaisuuteen olen tosi tyytyväinen ja Rumoruu paiski kyllä duunia oikein pätevänä. Tekninen osaaminen toimi tällä kertaa just niinku pitikin ja kyllähän sitä vauhtiakin tyypistä irtosi. Yhtäkin pätkää Juha kehui suorastaan huipputasoiseksi. Kelpaa!

Taistelija tietää, että matka on pitkä ja vastus kova

2011-11-13T13:47:00.008+02:00

Se on juuri se syy, miksi hän motivoituu matkalle lähtemään
Ojankoa pukkasi taas vaihteeksi! Pan sai hyvän annoksen käsittely-/sosiaalistumistreeniä kun Sara tuli avustamaan, kiitos siitä. Pannari oli alkuverkalla jo ihan sitä mieltä että kaikki ohikulkijat on kerrassaan murr, olin ihan tosi innoissani. Tai sitten en. No, Sarallekin piti muwista ihan huwjana, vaikka ihan itse Pan meni kyllä haistelemaan. Tyyppiä ei vaan hänen mielestään olisi tarvinnut lainkaan käsitellä... Yritti napsia ja päristä ja väistää. JUST JOO. Mietin siinä kohtaa että se loppukuussa häämöttävä pentunäytelmä on kyllä ihan uskomattoman huono idea.

Välissä Rumo ja Pessi tekivät paikallamakuun, Rums oli oikein nätisti! Parit sivulle vilkuilut tosin tuli, hmph. Sitten vähän Pessin pyörittelyä ja Pannari pääsi taas hiplattavaksi. Riemukseni penska käyttäytyi merkittävästi paremmin kuin ekalla yrittämällä, oli vissiin ehtinyt vähän mietiskellä tätä asiaa. Päästiin peräti niin pitkälle, että Sara sai ihan kaksin käsin kokeilla takakoipia Panin mussuttaessa nameja. Siis varsin hyvin!

Sit semmonen reality check, näyttelyissä tuomari tulee luokse ja räpeltää koko koiran läpi. Ei aikaa totutella ajatukseen, ei aikaa tutustua tuomariin etukäteen. HEHE. Eli joo, sen pitäisi olla ihan selviö että Pan antaa kopeloida vaikka sen takaosastonkin pelleilemättä. Saatetaan tarvita vähän lisää tota treeniä. Joten ilmoitusluontoinen asianpoikanen tähän väliin!

REIPASHENKISIÄ SYÖTTEJÄ KAIVATAAN!

Mikäli haluat osallistua hyväntekeväisyyteen ja toimia tervunaattorin päivällisenä, ilmianna itsesi kommenttiboksiin tai mailitse janni.kroger(at)gmail.com!

Oikeesti se on ihan kiva! Ei se kovaa pure! Ainakaan kovin monesti!

Pan on vähän hassu elukka kun se tykkää tosta napsimisesta. Heti kun se kiihtyy, se alkaa napsia kiinni hihaan tai Rumoon tai jonnekin muuhun vaihtoehtoiseen kohteeseen. Samaten HETI kun alkaa äwsyttää joku käsiteltävänä olo tai vähän nykäsen vahingossa rokkitukkaa tai muuta ni naps vaan. Nyt pitänee karsia rankalla kädellä tota typerää napsimista, se on kerrassaan ärsyttävää muutenkin ja sit vielä se, että tuomari ei ehkä arvosta semmosta käyttäytymistä. Ihan luulisin niin.

Sitten toinen harjoiteltava asia on se käsiteltävänä oleminen. Ainahan Pan on ollu semmonen että sen saa vääntää vaikka solmuun jos sattuu huvittamaan, mutta semmosta näyttelykopelointimeininkiä ei olla kauheesti harrastettu niin ehkä se on vähän hämmentävää. Joten nyt voisi ottaa ihan asiakseen räpeltää pikkuhaukkua läpi jokaisessa otollisessa välissä ja laittaa kaikki muutkin tekemään niin.

Ja sit kolmantena elementtinä ne vieraat ihmiset. I'm gonna need your help, people.

Tehtiin me agijuttujakin, kun kerran Ojangossa oltiin. Tietysti. Pannari räpelsi semmosta radanpätkää missä oli vähän takaakiertoa ja takaleikkaa putkella ja semmosta pientä kivaa. Toimi ja ei! Kauhee höyry päällä ja kuola roiskuen haukkua paukutti menemään, muutaman kerran ei irronnu putkeen sitten millään kun jäi raivoamaan mulle jotain tyhjänpäiväistä, ääliö kun on. Tosi ärsyttävää joskus kun se keskittyminen menee mulle karjumiseen vaikka tän pitäis olla toisinpäin, sen kuuluis olla niin että mä karjun pää punasena eikä silti saada mitään aikaseksi. No, säästänpähän äänijänteitä. Pan ei. Ei todellakaan.

Esitti se kyllä oikein hienojakin pätkiä ja hauska sitä on ohjata. Jotkut kuulosuojaimet vois olla pop, mutta käy se näinkin. Maassa lojuvaan leluunkin suostui ampumaan kiinni, yayy! Ehkä tää tästä etenee.

Rumon teemana oli yllättäen ne keppien avokulmat ja - rumpujen pärinää tähän - PUOMI. Puomi erityisesti radan osana, ilman palkkailua, niin että oon ite edellä. Ja no. No joo. Aluksi meni ihan hyvin, tehtiin pari oikein kelpoisaa 2o2o:ta ja sit hyviä juoksareita.

Sitten pikkuorava iski jonkun turbovaihteen silmään kun tehtiin puomia toiseen suuntaan ja hupsista keikkaa, ai mitkä alastulot! Se ihan röyhkeästi vaan sinkosi menemään rätätätätätä kuten vain oravaohjus osaa. Hypin tasajalkaa ja huusin ja karjuin että OTA NYT SE TYPERÄ KONTAKTI (tai jotain sinnepäin), vaan ei. Ajattelin tehdä kerran 2o2o:na ihan niinkuin jarrutaakseni menoa. No juu, otti se kontaktin hätäseen. Vaan ei suinkaan pysähtynyt. Ei muuta ku järeemmät aseet käyttöön, eli namilautanen alastulolle. Muistui sitten kelpienkin mieleen miten pysähdytään (vau, siinä on kuin onkin jarrut!) mutta ne juoksarit oli edelleen vähän siinä ja siinä. Mutku ei ehri! AIORGHEARIOHJAEROHJEAHRIIAJAJGHDSKOFJERGIHJRGOI.

Okei, viimenen toisto, namilautanen vähän matkan päähän alastulosta, selkeä käskytys että nyt juostaan mutta kontaktin kautta. TOSI hyvä suoritus, kerrassaan. Kelpie osasi ihan melkein ite! Ei tarvinnut kuin hetki keskustella asiasta! Vähän vaan namilautasesta otettiin apua! Ihan pikkasen!

Tiiättekö sen tunteen kun tuntuu että kaikkensa on tehny ja kaiken vapaa-aikansa kuluttanu ja energiaa polttanu enempi ku viistoista saunabelttiä yhteensä, mut jotenki se ei vaan tunnu näkyvän missään. Minä tiiän. Oli vähän semmonen kutina että pikkuoravaa ei kisaradoilla nähdä esim. ikinä! Ku se ei edisty ni se ei edisty. Ku se ei opi ni se ei opi.

No, sitten loppuun ne kepukat. Kuusi keppiä, ysikymppinen avokulma. Eka lähetin vaan pujotteluun ilman mitään tilpehööriä tai muita esteitä, jaaha ja tokaan väliin upposi. Ehdin siinä manailla itselleni että no ni, kato nyt, tommonen idiootti se on, ei tuu tästäkään mitään, ihan ku se tekis edes keppejä oikein. Mutta Rulle skarppasi ja tokalla kerralla sujahti ihan oikein sisään! Ja kolmannella! Ja putken kautta! Joka kerta! Ensin tein niin, etten liikkunut mukana ollenkaan kun arvelin sen mun liikkeen vievän sitä tokaan (vaikka liike itsessään ei missään määrin sinne tokaan osoittaisi, mutta millonkas se olisi kelpietä haitannut), mutta lopuksi juoksin mukana ja siellä se oli ekassa välissä. JES. SE OSAA EDES JOTAIN.

En tiiä siitä kisaamisesta enkä haluakaan tietää, mutta sen tiiän että vaikka tässä menisi toiset kolme vuotta että Rumsterin kanssa saadaan ees ne surullisenkuuluisat perusasiat kuosiin, ni sit menee se kolme vuotta ja me painetaan se ihan täysiä.

Eteenpäinmenoa sekin on kun nenälleen kaatuu

2011-11-12T18:02:00.000+02:00

Torstaina oltiin long time no see Juha Oreniuksen treeneissä, päätin taas alkaa ahkeroida Rumssin kanssa Kivistössä pimeinä, kylminä torstai-iltoina. Iloisesti alkuverkalla huomasin että etureidet oli ihmeen tukkoisen oloiset, hölkkä kulki huonosti. Ihan loistavaa. En ehtinyt jäädä ihmettelemään sitä turhan pitkäksi aikaa kun piti jo suunnata kohti Kivistöä, lahjakkaasti minuutti myöhässä paikalle ja ei muuta ku tutustumaan.

Rata olikin sitten tämmöiselle reisivammaiselle tosi ilahduttavan vauhdikas. Arvostan etenkin kahden täyspitkän putken suoraa. No, ei muuta ku töppöstä toisen eteen vaikka reidet vähän äksyilisivätkin... Välillä melkeen harmittaa ettei Rumo anna yhtään hidastelua anteeksi eikä jää odottelemaan, vaan menee sitten mihin menee. Mutta vain melkein.

Oli kyllä aikamoista säätämistä, ehkä me tästä vielä päästää oikeaan tekemisen meininkiin... Radalla oli pari Rumolle hankalaa juttua, kuten avokulma kepeillä jota en päässyt ohjaamaan vasemmalta puolelta ja semmonen tilanne kun mun piti olla puomilla sen edellä että ehdin törkätä sen takaakiertoon. Sanoisinpa että aika alkeelliset on meidän ongelmat. Mutta kun pikkuorava puskee vaikka väkisin tokaan väliin vaikka kuinka ohjaisin kropalla ekaan. ARGH. Nyt oli aivan erityisen puskevaisella päällä. Ja tykkään puomilla aina olla mieluummin vähän takana tai samalla tasolla Rurren kanssa. Typerät mukavuusalueet, voisko opetella edes perusasiat hanskaan joskus.

Sitten oli niitä ohjaajalle vaikeita juttuja, kuten sen uskominen ettei oravuus hae vääriä esteitä vaikka ne ois kuinka tyrkyllä putkisuoran jälkeen, ei tarvi varmistella vaan ohjata kunnolla. Ja se juokseminen. Huhhuh. Videolta kuuluu noita kaikkia "JUOKSE!" ja "Liiku liiku!" -huudahduksia, sain niitä kuunnella aika monet ennen kuin ne typerät reidet suostuivat asianmukaiseen yhteistyöhön. : D Sitten kun joku yksi kohta saatiin kulkemaan piti saman tien töpeksiä seuraava juttu. Hyvänen aika sentään. Sitä paitsi kuulostaako mun ääni oikeasti noin toivottomalta kimitykseltä? Hrrr.

Ei ollu ihan meidän päivä mut saatiin me ainaki muutama este kerrallaan puhtaasti... Joo.

Useimmat koiranomistajat kykenevät lopulta kouluttamaan itsensä tottelemaan koiraansa

2011-11-09T16:25:00.000+02:00

Tottistuspohdintaa! Tänään joka poika pääsi astialle ja kaikki olivat huikean hienoja. Oon sitä Rumon seuraamista tuskaillut kun se ei koskaan ole (muka) tarpeeksi hyvä. Se ei oo yhtä tiivis kuin Pannarin tänhetkinen seuraaminen, käännökset oikealle vähän leviää, pidemmät pätkät voi aiheuttaa satunnaista nokan tipahtelua.

Tänään tajusin että pikkuoravahan pistää parastaan. Mä aina paineistan sitä yrittämään kovemmin ja olemaan parempi, vaikka ihan ite oon sen opettanu semmoseks ku se on. Rums on siitä ihana piski että se ei heitä hanskoja tiskiin vaan tekee kaikkensa, vaikka palkatta, ja sen tekeminen vaan paranee kun sille nakkaa vähän painetta. TEES NY KUNNOLLA ja se tekee. Niin hyvin kuin se vaan millään osaa, tekniset puutteet se korvaa hurjalla tekemisen meiningillä. Vireongelmat on siis ainakin saatu aika hyvin kuosiin! Rumo tekee niin täysiä ku ikinä, mutta vuotamaan se ei ala. Rurtsin mielestä semmosta asiaa ku liian korkea vire ei oo olemassakaan.

En ole työstänyt tarpeeksi niitä käännöksiä enkä mitään 50 askeleen suoria ja ihan ite opetin sen just niin tiiviiksi tai väljäksi kuin mitä se on. Tehtyäni samoja juttuja spanielipoikien kanssa tulin huomanneeksi, että niillä on kyllä vielä vähemmän mitään tiiviyttä ja hyvin on Epenkin seuraaminen tokotuomareille kelvannut. Rumon seuraaminen on ihan kympin arvoista parhaimmillaan, mitä mä valitan? Ja Rumo yrittää parhaansa. Joka kerta, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi se jaksaa kysyä, että tehtäiskö kerran, ees kerran vielä? Pliiiis!

Nuorimmainen oli myös kerta kaikkisen hyvä. Oon alkanut siirtää sen tottistelua enemmän naksuttelun ja lievän paineistuksen puolelle, en enää kerro että tee näin vaan ennemminkin kysyn että mitäs nyt. Pan vastaa siihen paineeseen (ää mitä pitää tehdä mitä pitää tehdä) hyvin, se keksii tulla täydellisen hienosti sivulle vaikka en ollut lainkaan vakuuttunut että se osaa koko liikettä ilman käsiapua. Vire oli korkealla, mutta homma pysyi hanskassa. Imutteluunkin lisäilin pientä haastetta, välillä nostin kättä ylös ja naksautin kun pentulainen teki oikeaa asiaa.

Käännöksiä naksuttelin samalla meiningillä, Pan sai hakea itse paikkaa ja miettiä että mitäs nyt. HIENO. Vaikka se on tosi tiivis, melkein painaa, täykkärissä ei tarvitse yhtään puskea koiraa vastaan vaan se koira siirtyy nätisti takaosansa ympäri pois tieltä, pysyen koko ajan hurjan tarkasti lapa ohjaajan jalassa. Eteenistumisia tehtiin myös, edelleen meinaa tulla vinoon mutta saatiin kyllä monta tosi hyvääkin tehtyä. Sit lopuksi leikittiin ja sehän Pannarilta sujuu.

Masi ja Eps tekivät aika nopeat setit, vähän muisteltiin perusjuttuja kuten jääviä ja seuraamisia ja perusasentojumppailua. Molemmat tekivät hommia ihan sata lasissa eivätkä ottaneet yhtään häiriötä vaikka samaisella hiekkatiellä meni vaikka millaista hiihtäjää ohi. Mainiot pienet spanielit! Molemmat saivat palkkautua lelulla, kun namit pääsivät kolmikulmioiden (vai mitä ne nyt oli) treeneissä jo loppumaan. Hyvin palkkautuivatkin!

Epe etenkin on kyllä melkoinen taistelijasielu, ampuu leluun kiinni ihan nuolena ja hyvällä puruotteella - ja se otehan pysyy. Hirveästi voimaakin tyyppi saa vetoonsa kaivettua, vaikka tuntuu lihakset ukkelilta jo ihan tippuneen erinnäisistä sattuneista syistä. Purulihaksissa sitä voimaa vasta riittääkin, ei onnistu edelleenkään esineen kampeaminen suusta pois ihan noin vaan! (Mutta onneksi Epe totteli irti-käskyn oikein kiltisti.) Miten tommonen varjelukoira onkin joutunut hassun spanielin kroppaan.

On nää kyllä melkosia menijöitä. Olin lähestulkoon liikuttuneessa mielentilassa tajutessani miten näistä neljästä jokainen antaa itsestään sen satakymmenen prosenttia joka ikisessä treenissä, loppuun asti, kyselemättä, virittelemättä, haluten vaan tehdä vielä vähän lisää. Ihan sama mitä tehdään tai mihin kellonaikaan tai missä, kunhan tehdään yhdessä. Parhaat pikkutyypit!

Hitch your wagon to a star

2011-11-05T21:01:00.002+02:00

Tänään, Ojanko, videoita. Katsokaa nyt hyvät ihmiset ja muut apinansukuiset, Rurren videolla on SOKKAREITA. Takaakierto-sokkari-asioita tarkemmin. Vähän niinkuin liikkuvia saksalaisia. Siis olin Rumon edellä, käänsin sille selkäni, eikä se ampunut kertaakaan päin! Huh huh, johan on. Melkoista osaamista. Toisille tulee aivot jälkilähetyksinä, Rurtsille ei ole niitä vieläkään kuulunut, mutta se taisi saada edestäohjautuvuuden jälkitoimitettuna lisäosana. Meinaan viime kerrallahan hämmästelin sitä miten se itse asiassa tuli mukaan valsseihin ja ne ihan jopa toimivat. Sit vielä ne aivot ni tässä meillä on melkoinen paketti. Okei joo kattokaa niitä videoita (jotka ahersin tuben editorissa käyttäen suunnattomasti aikaa ja luovuutta, kuten jäljestä saattaa nähdä):

Pentupainajaisen videon musiikittomuus johtuu tietysti siitä että pikkutyypillä on niin kovin kaunis ääni. Erimielisyydet editorin kanssa eivät liity asiaan niin mitenkään. Voi noita sulosointuja.

EDIT. Nyt siinä näköjään onkin musiikki! Ei yhtä kaunista kuin Pannarin rääyntä, mutta kai tää nyt menettelee.

I have to exercise in the morning before my brain figures out what I'm doing

2011-11-04T21:49:00.001+02:00

Foorumit ovat pullollaan keskusteluja siitä, miten paljon kukakin jaksaa koiria lenkittää ja siitä, että liikkuukohan koirani tarpeeksi? Sitten listataan. Aamulla tunnin hihnalenkki, päivällä 1½ tuntia metsässä vapaana, illalla tunnin juoksulenkki... Muistetaan mainita, että viikonloppuna tietysti liikutaan enemmän! Riittääköhän se? Pitäisiköhän lenkkeillä enemmän? Ku onhan toi meidän sesse kuitenki hirveän aktiivinen!

Hyvän koiranomistajuuden mittari tuntuu olevan se kuinka monta tuntia jaksaa rämpiä menemään metsässä elämänsä jokaisena päivänä ja kuinka usein heittää siihen päälle 15 kilometrin pyörälenkin ja canicrossaa vielä vähäsen. Koirahan on luotu liikkumaan ja se tarvitsee paljon lenkkeilyä, päivittäin tai pää hajoaa. Aktiivinen koira ei voi olla vähäisellä lenkityksellä paria päivää enempää tai se menee pitkin seiniä!

Onko se nyt sitten ihan niinkään? Miksei kukaan koskaan kysy lenkittääkö hän koiraansa liikaa? Miksei kukaan ole ikinä huolestunut mahdollisesta ylikunnosta? Miksei kukaan ikinä mieti lepopäivien määrää ja tarpeellisuutta? Miksi mietitään vaan määrää, eikä laatua?

Olen kuullut monen valittavan miten koira on niiiiiin ylettömän aktiivinen että pakko joka aamu tehdä se parin tunnin lenkki tai muuten se tuhoaa koko kämpän työpäivän aikana! Hitsi kun enää ei meinaa se parituntinenkaan riittää! Eihän sitä ehdi lenkittää kun täytyisi tuntikausia uhrata aamusta ulkoiluun! Hei, hetkinen, mietitääs nyt vähän. Koira väsytetään liikunnalla. Mitä se liikunta niin väsyttää? No lihaksia. Mitä lihaksille käy kun niitä harjoittaa? Ne kasvavat. Ja kappas, sitten se koira ei väsykään enää sillä samalla vanhalla liikuntamäärällä, se ei ole enää niin fyysisesti rasittavaa. Sitten liikutetaan koiraa entistä enemmän. Joka päivä.

Kun koira urheilee päivittäin runsaasti, sen lihakset eivät koskaan ehdi saada kunnolla sitä lepoa mitä ne tarvitsisivat pysyäkseen kunnossa. Tiedätkö sen tunteen kun lihakset ovat rankemman liikunnan jälkeen maitohapoilla, väsyneet, tukkoiset, jäykät? Kun liikkuu jatkuvasti ja paljon pitämättä taukopäiviä, ne lihakset jäävät sellaisiksi eivätkä palaudu. Joskus on tullut hierottua koiria, joiden jokainen lihas huutaa sitä, etteivät ne ole saaneet kunnon lepoa aikoihin. Sitten kun kysyy miten paljon tämä liikkuu sieltä tulee melkoista tuntimäärää - ja siten liikutaan joka päivä. Lihaksen pitäisi olla pehmeä, rento ja joustava. Ei kireä, ei kivikova. Ylirasittuneet lihakset ottavat hittiä helpommin, jäykkä lihas pamahtaa hajalle pienemmällä repäisyllä kun venyvämpi, normaali lihas.

Toinen liikarasittuja hysteerisen lenkityksen seurauksena on koiran pääkoppa. Hyperaktiivinen Makkonen on rauhallisimmillaan silloin, kun sen kanssa lenkkeillään kevyesti ja rennolla tahdilla, haistellen ja hengaillen. Jos jatkuvasti revitellään täysiä menemään, nostetaan kierrokset tappiin, eivät ne kierrokset välttämättä ihan tosta noin vaan laskekaan. Niin tarviiko ihmetellä, kun moisella toimintamallilla se on sitten kämppä syöty työpäivän aikana. Koira ei osaa rauhoittua, kun sille ei anneta siihen aikaa. Ratkaisuna yliaktiivisuuteen koiraa lenkitetään lisää, sen elimistö käy koko ajan hirveillä kierroksilla, se ei saa palautua rasituksesta kunnolla... Onnea vaan sille noidankehälle.

Vaan miten sitä sitten saa väsytettyä sen aktiivisen koiran? Sillä eläimellä on aivot, joita se voi kyllä käyttää muuhunkin kuin metsässä kimpoiluun. Tai jos se vaikuttaa siltä ettei sillä ole aivoja lainkaan niin sitä suuremmalla syyllä niitä kehittämään... Meidän kelpie ei väsy millään lenkkeilyllä, se ei ole edes erityisen innostunut raahautumaan pitkille käpsyttelyille, mutta nyt se nukkuu tyynen rauhallisesti iltaunosia treenattuaan ehkä vartin ajan temppuja sheippaamalla.

Nyt kun mentiin tähän mun koirien aktivointiin, voisin vaikka kertoa miten meillä liikutaan. Aikuiset urheilevat normipäivänä pari tuntia, josta vähän vajaa tunti vapaana metsässä kimpoillen, muuten hihnailua. Normipäiviä on viikossa yleensä kolmesta neljään. Rentoilupäiviä on ehdottoman vähintään yksi, yleensä kaksi. Tai kolmekin. Silloin käpsytellään rauhallista tahtia hihnassa semmosia puolen tunnin lenkkejä muutama. Sitten on kerran tai enintään kahdesti viikossa agitreenit, jotka Rumssilla on yleensä aika pitkiä ja fyysisesti rankkoja. Treenien jälkeen pidetään yksi semikevyt päivä ja sen jälkeen kunnon rentoilupäivä.

Kesäisin uidaan, talvella painetaan menemään umpihangessa, keväällä ja syksyllä tehdään juoksulenkkejä, Rumo joskus canicrossaa, aina välillä muistetaan treenailla kaikenlaisia kropanhallintatemppuja. Mutta kaikkea kohtuudella! Mieluummin vähän vähemmän rankkaa urheilua ja enemmän verryttelyjä, palautuslenkkejä ja muuta rentoilua kuin hirveetä sinkoomista paikasta toiseen. Vähemmän on enemmän ja tällä reseptillä on aikaansaatu iloisia, hyväkuntoisia, nopeita, ketteriä, sopivan lihaksikkaita, tyytyväisiä ja terveitä koiria.

Pan-pentulainen 6kk kulkee mukana metsälenkeillä ja pääsee kerran tai pari viikossa agikentälle riiviöimään. Muuten se kevyesti pissalenkkeilee. Siis kauheeta, miten mulla on aktiivisia työkoiria eikä ne tän enempää liiku!

Ai niin, nehän treenaavat myös. Pansterimonsteri pysyy järjissään iltatottiksilla ja naksutteluhetkillä, 10-20 minuuttia treeniä päivässä ja tyyppi on ihan kiltti, kiva ja rauhallinen. Joku kymmenen minuutin sinkoilu metsässä vaan nostaisi kierroksia ja olisi ihan yhtä tyhjän kanssa. Metsäilypäivinä ei välttämättä treenata ollenkaan (jep, pitäähän sillä olla lepopäiviä pääkopallekin!). Rums on yleensä iltatottiksilla mukana ja saa päivän aivorassauksensa siinä, lisänä sitten ne pidemmät agi-/tottistreenit kentällä ja satunnaiset temppuiluhetket. Sitten meillä koko jengi nenätyöskentelee nappuloita etsien joko sisältä tai pihalta, joskus jäljestetään, toisinaan syödään luita, välillä keksitään jotain muuta kivaa puuhaa. Ainakin omistajan mielestä mielekkäämpää kuin samojen lenkkipolkujen tahkoaminen tunnista toiseen.

Ainoa kerta kun ketään on täytynyt säännöllisemmin hieroa oli kun Epulla jumiutui lanne lonkkien nivelrikon takia, säästellessään lonkkiaan se kuormitti lannettaan liikaa. Mua välillä melkeen harmittaa kun ei näissä ole ikinä mitään hierottavaa, tyypit pysyy venyvinä ja rentoina viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Rumssilla olisi vähän lyhkänen lanne ja taipumusta peitsaamiseen ja se lanne onkin ekana aina jumissa, mut eeei, silti. Kerran puolessa vuodessa vähän pyyhkäsen selkää läpi ja tyyppi on ihan priima. Eipä oo toistaiseksi ollut erityisiä tule-ongelmiakaan, paitsi onnettomuusyksikkö Masilla, mut se nyt onkin sellanen kohelo. Puuta päin juoksemisella ei ole mitään tekemistä ylirasittamisen tai muuten huonon lihashuollon kanssa.

Enkä muuten osaa tuntea huonoa omatuntoa siitä, jos jonain päivänä lenkitys jää (taas kerran!) vähemmälle. Siis häh. Enemmän alkaa ahistaa jos treenit on ollu turhan vähäisiä, ja sen Rumosta alkaakin ekana huomata. Ei sitä kiinnosta mennäänkö kuin pitkälle lenkille millonkin, sitä kiinnostais vaan paiskia duunia. Onhan se kuitenkin työkoira.

We are only as strong as we are united, as weak as we are divided

2011-11-03T18:39:00.000+02:00

Ihmiset ovat joskus lenkillä kysyneet miten hallitsen useamman koiran lauman. Ei mulla ole ikinä mitään kauhean valmiiksi pureskeltua vastausta, en tiedä, ihan silleen miten hallitaan yksikin koira?

Mun mielestä on aika ihan sama kuinka monta piskiä hihnan päässä kieppuu, en salli yhdeltäkään koiralta mitään apinointia niin mitä hallintaongelmia sitä isomman jenginkään kanssa olisi, eivät ne saa apinoida sen enempää. Ei vedetä, ei syöksyillä, ei purra hihnaa, ei huudeta, ei rynnätä moikkaamaan ihmisiä tai rähisemään toisille koirille tai mitään. Kotona ne toimii myös ihan samalla tavalla kuin miten se yksikin toimisi. Yksi, kaksi, kolme, neljä... Ihan sama.

Pan on toistaiseksi vielä vähän siinä vaiheessa, että joskus tohkeillessaan se ei oikein malttaisi olla hihnassa nätisti. Silloin ei kyllä haittaa vaikka oisi ne kolme muutakin mukana, ne käpsyttelevät kiltisti vieressä tai takana eikä niihin tarvitse paljon missään tilanteessa kiinnittää mitään huomiota. Voin siis keskittyä vain siihen junnuimman kouluttamiseen. Enimmäkseen Pankin osaa jo olla siivosti, ja lenkkeily neljän kanssa ei ole juuri sen ihmeellisempää kuin kolmenkaan. Mikä taas ei tee mitään eroa siihen että koiria olisi vaan kaksi. Ja kaksi nyt on lähes sama kuin yksi.

Meillä homma toimii niin, että kun jengiin tulee uusi jäsen, se opettelee ensin keskenään hihnakäyttäytymistä ja muita hyviä tapoja. Kun ei se muutenkaan vielä kulje isojen mukana lenkeillä. Sitten kun se osaa käyttäytyä yksin, sen voi opettaa käyttäytymään yhtä lailla myös laumassa. Kun kaikki koirat on aikoinaan opetettu käyttäytymään yksin nätisti hihnassa, ne osaavat sen myös laumassa. Pojille on muodostunut oma tapansa tepsuttaa menemään, niillä on vakkaripaikkansa missä ne kulkevat. Pan ei ole ihan vielä omaansa löytänyt, mutta eiköhän sekin vielä paikkansa keksi.

Vapaana ulkoillessa tilanne on ihan sama, ensin pentu oppii kulkemaan mukana ja tulemaan kutsusta luokse ihan keskenään, sitten se toimii myös laumassa. Kun ne kaikki muutkin tulevat luokse. Paitsi Eppu jos tarjolla ei ole namia, mutta sitä nyt ei lasketa. Siitä ei ole mitään haittaa. :D Tänään metsälenkillä vastaan tuli nainen fleksissä ulkoilevan koiransa kanssa, Masi huomasi sen ennen mua joten se ehti singota kohti haukkuen (Masin tapa reagoida kaikkeen... Ku jänskättää!). Kutsuin sen pois, tuli heti ehtimättä edes flekseilijän luokse, ja samalla tulivat muutkin pojat. Kaarrettiin polulta metsän puolelle ja ohi pojat käskystä lähellä, kukaan ei osoittanut enää minkäänlaista kiinnostusta vastaantulijan luokse menemiseen.

Toinen tilanne lähipäiviltä kun huomasin miten hyvin lauma toimiikaan, oli eräänä iltana käpsytellessämme hiekkatietä kotiinpäin, elukat hihnassa. En tiedä näiden tarkkoja painoja, mutta reilu 20 kiloa lienee jokainen joten yli 80 menee elopaino narun nokassa, en minä sitä hallitse voimalla jos se 80-90 kiloa päättää jonnekin yhtäkkiä rynnätä. Kävi niin hassusti, että parinkymmenen metrin päässä edessä tien yli ampaisi rusakko ja kaikilla näillähän on saalisvietti kohdillaan ja yksi on harvinaislaatuisen metsästysviettinenkin. Neljästä hihnasta yksikään ei kiristynyt, vähän vaan tyypit vilkaisivat että jaa, pupu.

Olin jo hyppiä riemusta siitä miten mainioita ukkeleita nämä ovatkaan, kun saman tien ehkä viiden metrin päästä meistä sinkosi toinen jänöjussi... Panin hihna kiristyi hetkeksi sen ihmetellessä että vähän siistiä, mikä se oli. Muut eivät reagoineet tähänkään mitenkään ja sitten Pankin totesi että ei se vissiin ollutkaan mikään siisti juttu. Ku ei ketään muutakaan kiinnosta.

Hauskinta tässä on se, etten ole vastaehdollistanut niitä pupuihin tai mihinkään muuhunkaan. Eikä tarvi vastaehdollistaa Pannariakaan, kun se tässä näppärästi tulee oppineeksi ettei kukaan muu reagoi pupuihin eli se ei kannata.

Oleellisinta siinä miten hallitsen tämmöisen apinalauman ei ole siis fyysinen voima (oon kyllä treenannut, mutta en ihan niin paljoa...) eikä hysteerinen kouluttaminen. Opetan jokaiselle erikseen perusasiat, lopulliset toiminnot asettuvat uomiinsa sitten lauman kanssa rymytessä menemään. Mutta sillä perustottelevaisuudella ei ole mitään tekoa jos on väärällä meiningillä liikkeellä. Niiinä päivinä kun olen jotenkin kiireinen, ärtynyt, hermostunut tai jotain on hihnat sotkussa, pentu riekkuu ja Rumokin sählää jotain ihan omaansa. Sitten hermostun lisää että MITÄ TE OIKEIN PELLEILETTE kunnes tajuan itse rauhoittua. Hengittää syvään. Lakata kiirehtimästä ja hermoilemasta.

Eppu opetti mulle nuorena poikana miten ohitustilanteet hoidetaan. Jos jännitän koko tilannetta, mietin mitä Eppu tällä kertaa tekee, kerään hihnaa lyhyemmäksi, vilkuilen vastaantulijaa ja komennan Eppua tiukasti - hermostusta peittääkseni - menemään ohi, Epe puhkesi rähjäämään. Sitten päätin luottaa siihen ja joku ilta tulin oikein laskeneeksi kuinka monta ohitusta teimme ilman, että Epe räjähti kenenkään silmille. En muista tarkkaa määrää, mutta muistan että niitä oli useampi. Joku vastaantulija yritti hinata omistajaansa kohti meitä, joku toinen murisi ja räyhäsi. Eppu ei korvaansa lopsauttanut, koska se peilasi sitä miten itse toimin.

Lauma kasvoi ja luoton täytyi säilyä, tai ehkä olla entistä parempi. Toisen koiran hyökkäyksestä vahvat traumat kasannut Rumo, joka on vielä hurjan herkkä lukemaan hihnan toisen pään mielentiloja, väänsi musta rautahermoisen hihnanpidikkeen. Ihan sama mitä tapahtuu, kuka tulee vastaan, en reagoi. Annan olla. Luotan siihen, että olen opettanut koirilleni käyttäytymisen perusteet ja ne tietävät miten toimia. Ei tarvitse sanoa yhtään mitään, toimin niille esimerkkinä ja ne seuraavat kuuliaisesti.

Usein tullessani lenkiltä kotiin en osaa sanoa millaisia koiria tai ihmisiä on tullut vastaan, saati kuinka monta. En ole kiinnittänyt niihin minkäänlaista huomiota, eihän sillä ole mitään väliä. Vain omalla laumalla on.

Always do what you are afraid to do

2011-11-02T18:38:00.000+02:00

Lauantai-iltana keksin että on vähintäänkin nerokas idea viedä mätsäriin koira joka ei osaa ravata tai seistä eikä todellakaan tykkää olla vieraiden ihmisten käsittelyssä. Hampaat se osaa kyllä näyttää, ihan itse ja varsin pyytämättäkin. En aina oikein tiedä mistä nämä nokkeluuden tihentymät aina ilmestyvät, jäätäviä loistoajatuksia tuntuu aina riittävän!

HAU:n järjestämässä mätsärissä Purina Areenalla oli Erika isojen penskojen tuomarina, tuttu tyyppi siis! Tosin ei sille pennulle... Perustelen mätsäriin viemisen sillä, että halusin nähdä missä vaiheessa mennään (eli että onko olemassa edes hienoinen toivo siitä että Pannaristakin tehdään joskus kehäkettu tai jotain sinnepäin) päättääkseni ilmoitanko tyypin Kaapelitehtaan pentunäytelmään marraskuun lopulle.

Nooo.... Se meni vähän kuten ~~ajattelin~~ pelkäsin että se saattaa mennä. Pan oli hallissa kyllä oikein siivosti, antoi jonkun mastiffieläimen nuolla naamaansa ja rauhoittui jalkoihin makoilemaan vaikka ympärillä kävi kova kuhina. Ensin se meinasi kyllä olla sitä mieltä ettei tule halliin lainkaan, ARVELUTTAVAA. No eikä ole, totesin ja raahasin "pelokkaan" pennun mukanani sisäpuolelle. Ihmiset vähän ihmettelivät tätä toimintamallia, mutta johan loppui kuulkaa pelkääminen kun päätin ettei se ole hyvä juttu. Ei Pannarilla ole mitään syytä pelätä uutta hallia, on se ennenkin uusissa paikoissa ollut ihan ongelmitta, eikä Purinassa nyt ole mitään kovin pelottavaa. Ni eihän se sitä sitten pelännyt.

Kehässä Pan osasi melkein seisoa paikallaan, ei ehkä ihan ideaalisti mutta osasipa töröttää aloillaan suurimman osan ajasta ja oli oikein kärsivällinen ja kiva. Ravasi ainakin jonkin verran, välillä meinasi loikata laukkaamaan tai töpöttää aina niin esteettistä peitsiä, mutta sain kaivettua ravin esiin ja aika hienolta se kuvien perusteella näytti! Perinteiseen tapaan te ette näe niitä kuvia ainakaan vielä, tietotekniikka...

Mutta sitten kun Erika tuli tutkailemaan Pannaria alkoi ongelmat! "Murr" sanoi Pan ja oli sitä mieltä että arvoisa tuomari voisi ihastella belgialaisen uskomatonta komeutta hyvän matkan päästä. Antoi se sitten Erikan vähän käydä läpi etuosaa, vaan takaosaan EI MUUTEN VARMASTI KOSKETA. Just joo. Painajaismainen belgi yrittää syödä tuomarin elävältä, nice one. Erika syötti Pannarille vähän nameja ja sitten ne oli taas melkein kavereita, mutta Panin mielestä tämä tuomarointiasia oli kyllä hirveän hämärää puuhaa.

Pan sai sinisen nauhan ja se oli kyllä enemmän kuin ansaittu! Sinisten kehässä käytiin pyörähtämässä harjoitusmielessä, Pan käyttäytyi oikein hienosti ottaen huomioon kuinka täynnä kehä oli muita pentusia ja kuinka vähän mitään näyttelypyöritystä on pikkutyypin kanssa treenattu. Jee! Tällä kertaa tuomari kun ei tullut hiplaamaan, kättelemään vaan omistajan että kiitos käynnistä. No worries, ei tulla uusiksi! :D Ainakaan ennen kuin Pan osaa käyttäytyä...

Kun Pansterimonsterin ensimmäinen näytelmöinti meni NIIIN HYVIN ni minähän tietysti ilmoitin sen sinne Kaapelitehtaalle. Koska optimismi on hieno asia. Meillä on tässä vähän vajaa kuukausi aikaa taikoa Pansterista sosiaalinen tapaus, sehän käy kevyesti. Tai sitten ei. Mutta pentunäyttelyhän on epävirallinen, sen turvin varmaan uskalsinkin paiskata ilmottautumisen menemään. Tulos ei tule edes KoiraNettiin. Kenenkään ei tarvitse tietää miten Pan heitettiin ulos kehästä. Niinhän?

Eiku nyt me reenataan. Käytiin eilen Mankkaan Murressa tutustumassa yhteen työkaveriin, murrurr. Hmmh. Hetken Pan oli jo ihan ok ja antoi rapsutella ja kaikkea, mutta sitten se yhtäkkiä keksi et heeei mun kuuluki pelätä tota, pakitti ja haukkui ja murisi. No, päätin taas et sori, mut sä et kyllä nyt pelkää. Tartuin pannasta kiinni ja raahasin takaisin nenäilyetäisyydelle. Oli ihan ok. Sitten harkkailtiin niin että syötin nameja kun Mari vähän hipelöi pentulaista kaulalta. Ei ongelmaa.

Nyt tarvii vaan löytää paljon Panille vieraita ihmisiä, jotka eivät pelästy kun se räjähtää silmille - se on oikeesti ihan kiltti - ja voivat auttaa sosiaalisoinnissa. Pitäisi varmaan harjoitella sekä sitä, että joku vieras lähestyy (ja tulee vaikka sitten syöttämään pikkuelukkaa) ja sitä, kun se vieras ihminen käsittelee Päpää. Panin ei tarvitse tykätä ihmisistä, mutta ku niitä tarvis sietää ees jotenkin.

JOTEN. Jos juuri sinä liikuskelet pk-seutuvilla ja haluat syöttää itsesi pienelle painajaispojalle, ilmianna itsesi! Me voidaan vaikka tulla treenihäiriöksi, paikkamakuuseuraksi tai mitä vaan jos saan sitten ihmisiä kopeloimaan Pania. Tai sitten voidaa muuten vaan ilmaantua jonnekin. Kaikki käy! Kunhan se tapahtuu ennen marraskuun 26. päivää.

P.S. Hupaisaa miten edellisessä postauksessa intoilin miten tää on niin huisi tyyppi ja nyt kerron miten se yrittää syödä ihmisiä välipalaksi. :D Mutta tämä mörköäminen onkin Panin ainoa huono puoli, ja sekin lähtee treenaamalla! (Se optimismi edelleen.)

Pantalaimon is her dearest companion and the embodiment of her soul

2011-10-29T19:48:00.001+03:00

Pan on ihan mahtava penneli, oonko jo kertonu sen? Ai oon vai? Pyörähdettiin Ojangossa vääntämässä vähän treeniä (hyvät setit sekä Rurtsilla että Päpsillä!) ja siinä samalla tuli harjoiteltua hihnakäytöksen saloja. Pannari kun on keksinyt että vastaantulevat koirat on vähän jänniä ja niille pitää ehkä muwista. Se ei myöskään osaa käskystä kulkea vierellä (mikä ei tarkoita seuraamista), tai siis ei osannut. Pari kertaa sitä treenaillut, johan toimii. Muutaman kerran namitellut ohituksia, kulkee vierellä ja katsoo silmiin. Eikä sen edes tarvitsisi katsoa silmiin.

Masi-extra on sitä, että yksinkertainen temppu soveltuukin useamman eri tempun yhdistelmäksi (kapulan laittamisen kuppiin voi suorittaa myös kierien). Rumo-extra on sitä, että yksinkertaisestakin asiasta tehdään mahdottoman vaikea ja se tehdään pieleen vaikka sitä kuvittelisi ettei se ole edes mahdollista.

Pan-extra on sitä, kun opetettu asia tehdään hävyttömän paljon paremmin kuin mistä omistaja uskalsi edes haaveilla niin kerta kaikkisen vähäisellä treenillä.

Päps on häkellyttävän helppo koira, vaikka tavallaan se ei kyllä ole lainkaan helppo. Se on kiihkeä, aktiivinen, voimakastahtoinen, äänekäs, raivokas, riehakas. Luonnetta löytyy ja omaa tahtoa piisaa. Juuri Marin kanssa joku päivä keskusteltiin siitä kuinka se ja se meidän koirista on "niiiiin uros!". Mietin että jaa no, Pan on kyllä tosi kiltti ja kiva. Sitten muistin millaisia palikoita sen pääkopasta löytyy, ja miten se on täynnä viettiä ja henkistä kapasiteettia. Tulin ihmetelleeksi, että miten se on sitten niin kauhean kiva. Helpompi kuin räjähdysherkkä Rumo ikinä, vaikka voisin väittää Rumoa hieman pehmeämmäksi.

Kesällä springeripäivillä ihmettelin toiselle agikoutsillemme Sannalle sitä miten tämä voikin olla niin huikean mainio pentu. Sanna sanoi jotain siihen suuntaan, että ehkä vaan oikea koira ja oikea omistaja kohtasivat toisensa. Ei se välttämättä ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan hyvät harrastuskoiran alut, mutta mulle se on ihmeellinen, ainutlaatuinen ja järkyttävän hieno. Kuin ajatus, sielunpuolikas. Mokoma pentu.

Life's pretty good, and why wouldn't it be? I'm a pirate, after all

2011-10-27T21:38:00.000+03:00

Eläpä nyt tämmösen kanssa sitten.

Together wing to wing and oar to oar

2011-10-26T21:02:00.001+03:00

Paluu arkeen on koittanut! Huristelin maalta maanantaina kotiin ja kolmiokorvista tuli taas citypiskejä. Pojat olisivat kyllä varmasti viettäneet maalla pidemmänkin pätkän, hihnoja ei tarvinnut ajatellakaan ja sai vaan tohottaa menemään!

Mut niin saa Ojangossakin, minne tiistaina tietysti porhallettiin. Tää olikin sitten syksyn viimeinen kerta kun kävin vetämässä treenit, pitää sitten käydä paremmalla ajalla keskenään treenimässä. Tiistaitreenit on omien koirien kannalta aina vähän hankalat kun pitää ihmetellä missä välissä sitä verryttelee ja missä välissä ehtii treenata, eikä illalla kuitenkaan jaksa jäädä mitään pidemmän kaavan himotreenejä vääntämään. Ni nyt sitten käydään rauhallisina aamupäivinä treenaamassa pitkään ja hartaasti, sekä nautiskelemassa kirpeästä syysilmasta kunnes sääjumalat sanoo että sorry no can do. Sit pitäisi keksiä varmaan joku talvitreenausratkasu. Hmmh.

Mulla olisi kauheasti kaikkia kuvia purkamatta ja ois jopa Rullen luonnetestivideoita ja Panin jotain ties miten vanhoja treenivideonpätkiä mut... Ei tänään. Jos nyt vaan raportoisin miten Ojangossa kulki.

HYVIN. Rumo yllätti mut ihan täysin, viime aikainen sinkoilu oli ihan tipotiessään ja tyyppi ohjautui kuin normaali koira! Mietiskelin ohjausvalintoja yhdelle aitasiksakkailulle ja naureskelin mielikuvalle itsestäni valssaamassa sitä ku keepie ampuu läpi... Nooo kokeilin. Toimi! Häh. Ihan tosi, valssasin - hetkinen- KOLME KERTAA peräkkäin, Rulle ohjautui, Rulle kääntyi.

Okei, en ole varma lasketaanko sitä valssaamiseksi kun mä lähinnä peruutin. Ja Rurts tuntui jotenkin hitaalta. No en mä tiedä. Harkkailtiin muutenkin vähän käännöksiä sekä renkaan & muurin hakemista hankalammista kulmista. Renkaan jälkeen Ruru ei meinannut oikein kääntyä kunnolla, kaarratti aika huolella kunnes sain linjattua ja otettua kiinni tosi terävästi. Vaatii hirmu vahvaa ohjausta siihen, tätä vois varmaan työstää.

Muuten kääntyi iiihan superhyvin kun vaan muistin mennä kunnolla mukaan tilanteeseen ja ajoittaa oman tekemisen huolellisesti. Oli se aikamoinen kone! Ihan alkaa epäilyttää että tästä säätämisestä voi joskus jopa tulla jotakin.

Rumo muuten teki alkuun jotain tottisjuttujakin, menin kentälle kyllä liian suunnittelemattomasti kun en mä sitten jaksanut ajatella että mitä tänään työstettäisiin. Käännökset vasemmalle oli vähän syynissä koska fiksu ohjaaja opettaa koiralleen vaan tosi makeen täykkärin muttei muista että sinne vasuriinkin voi joskus kääntyä. Leviää, leviää. Loppuun eteenmenoja koska ne on Rumon mielestä parasta. Rumon mielestä kaikki aivan täysiä suuntaan x juokseminen on parasta. Ja siitä saa vielä palkkaakin!

Pansterimonsterilla oli taas hurja meininki päällä. Virehallintaa työstettiin sen verran, että parit istumaan rauhoittumiset otin. Siis vähän paikallaolotreeniä. Pikkasen käsittelytreeniäkin, rauhallisia sivelyitä. Rauhoittuu kuin Eppu iltakymmeneltä! On se ihme tyyppi, eka se voi karjua keuhkojen täydeltä ja loikkia tasajalkaa kun on niin kierroksilla, sitten kun sanoo että okei rauhotutaas ni jätkä on puoliunessa. Kierroksia on, mutta päälle ne ei jää. Musta se on ihan paras ominaisuus koirassa kun siitä saa napsautettua hulluustaajuuden sekunnissa päälle mut meditaatiomeininki löytyy myös sekunnissa.

Päpä ahkeroi välistävetojen ja takaakierto-päällejuoksujuttujen kanssa. Osaa se, kunhan itekin luottaisi että se osaa ja irtoaa. Panille pystyy tosi hyvin merkkaamaan esteitä ja sinkoamaan ite jo kohti seuraavaa missiota, en vaan aina meinaa muistaa sitä kun Rurtsin kanssa se ei ole niin selviö. Aluksi olin ihan toivottoman jäljessä jo ekalla välistävedolla kun en meinannut uskoa että hakee se sen aidan vaikka en ois pitämässä tassusta. Sitten kun muistin että niin, täähän osaakin, ni johan toimi. Kiirettä pitää, kyllä se lujaa sinkoaa! Millonhan sitä vois nostella vähän rimoja hidasteeksi... :D

We were out in the countryside and I had the time of my life.

2011-10-21T15:51:00.000+03:00

Nyt villejä veikkauksia lauman tänhetkisestä sijainnista! Kukaan tätä blogia vähääkään seurannut ei IHAN SALEE arvaa. Ei mahiksia ei. Mukana menossa tosin vaan kolmiokorvaosasto. Plus Reetta piskiäisineen. Okei, haastavampi arvoitus, miksi tänään on aivan erityinen päivä? Mutsi ei saa vastata tähän.

"Pojat hei, heittäkääs jotkut poseeraukset"

Pulikka suuhun ja TÄYSIÄ

No niin pojat, sit oikeesti niitä poseerauksia

Pitihän sitä tietysti vääntää vähän treeniäkin

Sit ku on treenattu on hyvä juosta ihan mahollisimman päättömästi

Sitten kun se perässä pyörivä painajainen alkaa ärsyttää voi tehdä pienimuotoisen herätysliikkeen

Lisää huikaisevaa kelpie-estetiikkaa ja muuta vauhdikasta tuttuun tapaan galleriassa.

You can't help respecting anybody who can spell TUESDAY

2011-10-18T22:22:00.000+03:00

Ollaan me treenattu mut en mä oikeen muista että mitä. Pannarin kanssa tuli näyttelyseisomista jokunen kerta harkkailtua viikonlopun aikana, se alkaa jo ihan pikkasen oppia... :D Jotain muutakin on tehty, ainakin vähän naksuteltu. En tiiä.

Tänään mulla oli sen verran heikkohappinen olotila (ei, en aio tulla kipeäksi, EN AIO), että Rumon agiliitämiset sai jäädä vähemmälle. En jaksanut vääntää mitään kunnon verkkoja, joten sitten ei todellakaan myöskään treenata kunnolla - eikä kelpien perässä kipittämisessä ole mitään tolkkua ellei ole täydessä terässä. Vähän käpösteltiin, sitten Pan ageili, Rums tottisteli ja loppuun juoksi parit puomit.

Pansterimonsterin agiliitäminen oli tällä kertaa lähinnä takaakiertoihin irtoamista ja vastakäden lukemista. Se on alkanut lukea liikettä voimakkaammin eikä tule vastakäteen enää niin supermegahyvin kuin vähän kiddompana. Joten sitä on vahvisteltava! Hyvin kulki, lelupalkka vastaseen tulemisesta ja johan Pan taisteli rätistä. Hyvät perustreenit tuli tehtyä, on mulla vaan kiva pieni agilitykoiranpoikanen!

Rumster aloitti sillä tottiksella. Seuraamisen kanssa aluksi tuskailin ku jotenki en vaan tykänny siitä. Voi Rurre parka kun mulle ei ikinä mikään riitä. Pikkuorava posottaa menemään parhaansa mukaan mut mä en vaan oo siitä aina niin innoissani. Noo, vähän tolpankiertoa, rättileikkiä, syliinhyppäämistä ja muuta kivaa ni sit Rums löysi sen superasenteen millä kuuluu seurata. Tiivistyi loppua kohden, hieno! Eteenmenoja tehtiin jokunen toisto ku ne on mun ja Rurren lempparijuttu tottiksessa, siis voiko olla mitään kivempaa ku juosta ihan täysiä suoraan? Liikkeestä istuminen oli oikein skarppi ja mitäs muuta. Ei varmaan ihmeitä.

Puomia posotettiin jokunen toisto, muutama 2o2o:na ja yksi läpijuoksu. Erottelevat käskyt puomin alussa toimii mielettömän hyvin, tyyppi ei epäröi ollenkaan että mitä nyt piti tehdä. 2o2o:t TOSI hyviä ottaen treenimäärän huomioon, ei vielä ihan täydellisen nopeita mutta ei muuten hiivi eikä edes ravaa alas, reippaasti laukalla tulee ja pysähtyy hienosti. Toistaiseksi se typerä namilautanen alastulolla, välillä nami ja välillä ei. Oli tai ei, toimiiii. Juoksari kanssa ihan moitteeton.

Olipas mulla hyviä koiria tänään.

Realistically, it doesn't hurt to be good-looking

2011-10-15T20:54:00.001+03:00

Yks tommonen pikkueläin pyörähti eilen kuuden kuukauden eli puolen vuoden ikään. Iso mies jo! Ainakin puoliksi.

And all the pieces aren't even in the box

2011-10-14T13:30:00.002+03:00

Rebecca mokoma lurjus haastoi meidät tommoseen johonki asiaan:

Tunnuksen saaneen pitää;
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Jaa että semmosta! En aio kiittää ketään mistään! Enkä aio nimetä ketään kahdeksaa vaan haastan KAIKKI. Eli voin skipata kolmosenkin siinä sivussa, kaikki saa tunnustuksen jotka haluu, ja sit siirrytään siihen hauskaan osuuteen. :D

Kahdeksan satunnaista sivuseikkaa mun pojista. Koska en ole hyvä matikassa ja koska en ikinä tee mitään kuten pitäisi (mun on ihan turha lukea mitään reseptejä koska a) en ymmärrä niitä kuitenkaan ja koska b) en kykene noudattamaan niitä vaan sovellan), ni näitä faktoja voi tulla joku ihan muu lukumäärä kuin kahdeksan.

1. Epun lempibiisi on Fool's Gardenin Lemon Tree. On muuten hieno biisi.

2. Rumon suosikkileikki on tiputtaa pallo portaiden yläpäästä alas ja katsoa kun se pomppii niitä portaita sitten.

3. Laittaessani auton takaluukkua kiinni Pan kokee aiheelliseksi painautua kyyryyn tiukasti takapenkkejä vasten ettei varmasti jää häntä/karvatupsu/nokka väliin. Spanielit voisivat ottaa tästä mallia ettei aina tarvitsisi hakata niitä sillä takaluukulla että väistyvät alta pois.

4. Eppu otti puomin alastulon elämänsä jokaisessa agikisassa niitä kahta kertaa lukuunottamatta kun ihan itse ohjasin sen kontaktilta pois (fail), vaikka sille ei koko kontaktia ole kovin kehittävästi opetettu. Vastapainoksi kisauran päätyttyä se ei ole enää juuri ikinä vahingossakaan osunut kontaktipinnalle, vaan oikein keskittyy loikkaan. Eppu on sen ansainnut.

5. Masi on monin tavoin ihan pentu käytökseltään, mutta se ei leiki. Tarjotessa lelua taistelee ja noutaa kyllä purkaakseen pursuilevaa tohkeiluaan johonkin, mutta vaan ihmisen kanssa eikä silloinkaan puhtaasti leikkimisen takia. Toisten koirien kanssa ei leiki koskaan (Masilla kyllä leikitään...) eikä itekseen muutenkaan.

6. Panin lempileikki on hippa. Sen mielestä on ihan uskomattoman hauskaa singota karkuun aaaaivan täysiä kun vähän liikahdan kohti.

7. Masilla on runsain mitoin erilaisia pakkomielteitä ja omituisia tapoja, yksi niistä on innostus hupparin naruihin. Huppari päällä ei kannata kumartua Masia kohti...

8. Rumo ei ole koskaan yrittänyt paimentaa autoja tai pyöriä, mutta oman laumansa se pitää tunnollisesti koossa. Ei pääse pentu eksymään eikä Masi irtoamaan turhan kauas, Rumo pitää siitä huolen!

9. Masi ahdistuu suunnattomasti jos joku tanssii, juoksee sisällä, pyöräilee, moikkaa meitä lenkillä, venyttelee, treenaa esimerkiksi vatsalihaksia tai rapsuttaa jotain muuta koiraa kuin Masia.

10. Eppu ei pidä hajuvesistä, ne aivastuttavat.

Hold on to you tight

2011-10-13T19:05:00.000+03:00

Uusin Koiramme-lehti oli kolahtanut tänään postilaatikkoon. Nappasin sen luettavakseni istahtaessani alas syömään ja hengähtämään pitkän päivän jälkeen, takaraivossa jyskyttäen tietoisuus siitä että neljä koiraa on vielä lenkittämättä ja aktivoimatta. Tekisi mieli vaan heittäytyä sohvalle ja olla keskittyneesti tekemättä mitään.

Sitten huomasin jutun nimeltään "Jos minulla ei olisi koiraa..." ja ensimmäinen ajatukseni oli että no, sitten voisin tosiaan heittäytyä siihen sohvalle loppuillaksi. Mutta aloin ajatella asiaa. Mitä ihmettä tekisin? Enhän minä nyt kaikkia iltoja halua sohvallakaan maata? Ehkä urheilisin nykyistä enemmän ja tavoitteellisemmin, ehkä kävisin edelleen ratsastustunneilla, ehkä olisin aloittanut jonkun taistelulajin kuten olen pitkään ajatellut. Ehkä näkisin kavereitani enemmän muuallakin kuin treeneissä. Ehkä matkustelisin useammin, tai ainakin suunnittelisin maakuntamatkailuni muuten kuin kisojen tai valmennuksien mukaan.

Mutta nauttisinko siitä? Tuntuisiko minusta siltä, että teen jotain mitä todella rakastan? Nyt ajateltuna tuntuu, että juu, olisihan sitä mahdollisuuksia ja varaa tehdä enemmän erilaisia asioita, mutta olisiko se vain runsaan vapaa-ajan täyttämistä jollain toiminnalla ettei tarvitse jäädä sinne sohvan pohjalle makaamaan? Olisiko minulla itselleni tärkeitä tavoitteita, olisinko niin lapsellinen innostunut jostain etten saisi siitä ikinä tarpeeksi? Olisiko minulla sellainen olo, että elämässäni on merkittävää sisältöä johon haluan tarrautua kiinni enkä koskaan päästää irti?

En minä tiedä. En tosiaan tiedä mitä tekisin. Elämä ilman koiria on yhtä hankala kuvitella kuin elämä sokeana. En minä tiedä millaista se on ja miltä se tuntuisi. Olen elänyt ilman koiria ja aktiivista koiraharrastusta lapsuudessa, enkä oikeastaan ihan muista millaista se oli. Paitsi että joskus oli tylsää eikä minulla ollut vastuuta kenenkään elämästä. Olin ja liihotin menemään, ei siinä sen ihmeempää.

En oikein muista miltä tuntuu kun ei vapaa-ajallaan ihan oikeasti ole mitään tekemistä, tai energiaa olisi vaikka miten muttei tiedä miten sen purkaisi. Voin aina lähteä lenkille tai treenaamaan, tai keksiä jotain muuta yhteistä tekemistä koirieni kanssa. Ja ne ovat aina yhtä innoissaan menossa mukana.

Tullessani kotiin olin sitä mieltä että en jaksa lähteä tuonne pimeyteen tarpomaan mitään typerää lenkkiä. Nyt muistan miten paljon tarvitsenkaan juuri sitä. Vilkaisin olkani yli Rumoa. Se istui peitollaan naama iloiseen hymyyn levinneenä, häntäänsä heiluttaen. "Tehdään jotain!"

Eiköhän se ole lenkin aika.

I’m so bad and I don’t give a damn, I love it when you’re mad

2011-10-12T20:15:00.001+03:00

Tän viikon agittamiset on menny aika harvinaisen vauhdikkaissa tunnelmissa, siis ainahan me tehään täysiä mutta nyt on molemmilla pojilla ollut taas joku ihan oma ulottuvuus tässä hommassa...

Pan oli eilen niin hillittömillä kierroksilla, että se yritti huutaa vielä roikkuessaan palkkalelussakin. Tehtiin sitten vähän virehallintatreeniä, vaikka Päps nostaa agikentällä sen vireen niin tappiin että meinaa mennä kuppi nurin, ni sitten kun laitan sen istumaan ja palkkaan kontaktista se on tosi heti tosi tyyni ja rauhallinen. Kierrokset eivät jää yhtään päälle, vire nousee sormia napsauttamalla mutta se myös tipahtaa just sillä sekunnilla kun se virettä nostava tekeminen loppuu. Ja vaikka Pan agiliitäessä huutaakin kuin heikkopäinen ei se ole yhtään vuotavan oloinen, se fokusoi tekemisensä juuri oikein eikä säädä mitään ylimääräistä (paitsi, no, huutaa). Se on muutenkin semmonen tyyppi että innostuessaan se haukkua paukuttaa, esimerkiksi metsässä on hyvä raivota menemään isoveikkojen perässä.

Rulle taas on toki kovasti äärimmäisen hiljainen, mutta muuten se on ihan kauhea riiviörääviö. Rums sinkoilee, ei kuuntele, ei istu lähtöön. Se on muutenkin ruvennut jotenkin röyhkeämmäksi kuin aiemmin. Ajattelin että kun taloon tulee pentu alkaa Rurrekin arvostaa treenejä kun ei olekaan enää ainoa aktiiviharrastaja... Eeeei, Rums tajusikin ettei ole enää kaikista nuorin ja että sillä on joku jota komentaa - siis sitähän ollaan ihan maailmanvaltiaita sitten! Se näkyy kaikkein voimakkaimmin agikentällä, kisoissakin alkoi nyt syksyllä ihan uskomaton oman pään mukaan meneminen ja kaikki pieninkin nöyryys oli pois pyyhkäisty. Treeneissä sama homma. On se siellä enemmän käsissä, mutta välillä meinaa astua varpaille.

Siis kurinpalautus. Rurressa on sitä ytyä ja asennetta muutenkin vähän turboahdetussa muodossa, että se täytyy pitää hirmu hyvin hallinnassa aina. Muuten voi käydä ikäviä asioita. Mutta nyt vissiin pitää kiristää hihnaa entisestään. Varpaan heilutukset ja viiksikarvan väräytyksen vain luvan kanssa...

Before beginning a Hunt, it is wise to ask someone what you are looking for before you begin looking for it

2011-10-09T19:37:00.001+03:00

Nyt on postattava, nimittäin me ollaan vihdoin treenattu niitä noutoja! Tosi fiksuna keksin perehdyttää Pannarin puisen pulikan saloihin heittämällä sen sille suorilta ja katsomalla mitä käy. No Panhan sinkosi perään, nappasi suuhun, kääntyi tuodakseen takaisin... Ja rouhaisi. Toisen kerran. Kolmannen. ÄÄÄÄ EI SAA EI SAA LOPETA.

Tätä noutoasiaa on ehkä nokkelampaa lähestyä rauhallisemmalla treenillä, opettamalla ensin siisti palikan pito, irrotus ja semmoset perusjutut. Palautuksia voi harkkailla vaikka lelulla kuten tähänkin asti. Tämän oivalsin siis kokeiltuani summanmutikassa kuinka käy. Mikä think-plan-do, mulla se on do-think-plan!

Muitakin juttuja ollaan laitettu treenaten, sekä Rumon että Panin eteenistumiset ja siitä siirtymiset alkavat näyttää hyviltä, Rurren mainio treeniasenne on ja pysyy, käännökset toimii ja Pan osaa hyvällä tuurilla jo mennä maahan pelkästä käskystä. Mitähän muuta me ollaan tehty? Rulle puuhasti tänään tottisteluiden yhteydessä kourallisen temppuja, hyvin muistui piiitkän tauon jälkeen mieleen ontuminen, vilkuttaminen ja muut vakiot.

Tämä viikonloppu on mennyt kyllä ennen kaikkea niiden MM-kisojen seuraamiseen, pitihän se striimi hankkia ja nauttia huippuagilitysta kotoa käsin. Jännät kisat oli ja agilityjumalat pitivät huolen siitä, ettei Suomi tälläkään kertaa jäänyt ilman mitaleita... Tuulian ja Punssin finaaliradassa oli ASENNETTA ja kaksikko nousi upeasti sijalta 21 hopealle! Oli kyllä niin hienoa ja viimeiseen asti hiottua menoa että mitali oli ehdottoman ansaittu.

Ja oma treeni-innostus nousi niin että kohina vaan kävi, kisaradoilla oli mielenkiintoisia pätkiä joita täytyy ehkä päästä vähän vääntämään... Huomenna ja ylihuomenna kutsuu agipyhättömme Ojanko!

Veitsenterällä viiltävin mielin, paljain jaloin me tanssitaan

2011-10-04T22:12:00.001+03:00

Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

Ei ollu kontaktipäivä eikä ollu yhtä mainio, edelliseen postaukseen viitatakseni. Hämmentävää miten moneen harvinaisen väärään paikkaan pieni orava yhden radan aikana ehtiikään! Se on varmaan jo jonkinasteista lahjakkuutta. Sain karjua ja ottaa kiinni ja raivota ja hyppiä tasajalkaa ja siltikään se ei kuunnellut yhtään ja oli koko ajan jossain ihan väärässä paikassa.

No, ei muuta ku kelpie tauolle ja hyvän tuulen treenaamista pienen belgialaisen kanssa. Pan puuhasti kahden aidan suoralla irtoamisia lelulle, siinä sivussa vähän takaleikkaa, ja sitten kaikenlaisia käännöksiä. Puolivalssiin tuli hyvin, niistokin onnistui. Irtosi aidoille mainiosti, mutta kääntyi varsin kevyellä ohjauksella. Jee! Leikki oli tänään tosi tosi hyvää, ei meinannut käskystä päästää irti ollenkaan vaikka yleensä se kyllä toimii... Asennetta ja tekemisen meininkiä oli ku vähän isommassakin kyläpahasessa!

Sit ärsytysorava takaisin areenalle ja tahkoamaan... Tulipahan juostua. Ja karjuttua ja korjattua. Prässäsin ja painostin ihan megana, olin niin tiukkana ja armottomana ku vaan osasin mutta mitäs se olisi pientä kelpietä häirinnyt. Toisaalta arvostan hirveesti sitä että työskennellessään Rumo on karu ja kova tyyppi, mut ois kiva ku se vähän kuuntelisikin. Samoja juttuja sai takoa keepien kalloon toisto toiston perään ja silti aina piti jossain kohtaa singota jonnekin minne ei kuuluisi.

Sit kun varmaan kymmenennen(miljoonannen) kerran alotettiin alusta ni nollalla saatiin läpi. Kunnon palkka ja loppuverkalle mars. Olipas RAIVOSTUTTAVAA mut elämä on ja Rumo vielä enemmän. Onneksi meillä ei ole minkäänlaisia kisasuunnitelmia lähiaikoina, ei nimittäin tuu mitään ei. Mutta luovuttajiahan me ei olla kumpikaan. Luupäät.

Veitsenterällä, varovasti
Silti mitään muuttaisi en
Tahdon käydä tän loppuun asti
Peläten ja tahtoen

And when he looks at me his brown eyes tell his soul

2011-10-03T17:10:00.001+03:00

Oltiin poikien kanssa oikein reippaita ja huristettiin Ojankoon treenaamaan sateesta huolimatta. Sehän on vain vettä. Kaikki pääsivät mukaan, ja sekös spanielipoikia riemastutti! JEE, TREENAAMAAN! Epe ja Masa saivat sinkoilla verkat mukana ja kentällä suhailla vähän putkiin, pujotella pari toistoa ja muistella mites se puomi tehtiinkään. Ja oli niiiiin kivaa. On ne vaan hauskoja tyyppejä.

Rumolla oli ohjauskuvioteema, treenattiin välistävedoilla vastakäden lukemista ja sitten paria muuta settiä. Se vastakäsi on vaikea, jos olen rintama menosuuntaan... "Mutku! Ei voi tulla sinne nyt kun liike jatkuu tänne!" sanoo kelpie ja sinkoaa menemään. Tehtiin sitten vaan yhdellä aidalla, lelu lensi palkaksi mun taakse kun keepie suostui lukemaan sen vastakäden. Sitten jatkettiin toiselle välistävedolle asti ja sama homma taas.. Lopulta päästiin aika helposti kolme aitaa, eli kaksi välistävetoa. Ei enää peruuttelua, kiitos.

Kepit oli kanssa osana jotain pätkää, tehtiin vähän eri kulmista ja koitin häiritä Rumssin tekemistä parhaani mukaan. No ei se häiriintynyt. Lähtöihin istui melko nätisti, etenkin ottaen huomioon että maa oli hyyyi märkä. :D Olipas mainio kelpie! Huomenna kun ojankoidutaan taas voisi olla kontaktipäivä, katotaan onko edelleen yhtä mainio...

Pan puuhasti samaista välistävetoharkkaa, sillä erolla että se itse asiassa jopa lukee sen vastakäden. Vähän sivuirtoamista, putkeenlähetyksiä, työntöjä ja muuta pientä mukaan, johan tuli tehtyä kaikenlaista. Takaakierto-valssi-hässäkkä toimi paremmin kuin milloin-se-nyt-olikaan ja se lelun perään sinkoaminen oli merkittävästi parempaa kuin viimeksi. Leikkiminen oli muutenkin jopa aiempaa parempaa, nyt on otettu taas tehokuuri leikkiä ni belgi ampuu leluun kiinni aikamoisella tunteen palolla.

Parit 2o2o:t ja juoksarit tuli myös tehtyä, jälkimmäisillä haeskeltiin vähäsen palkkalelun oikeaa sijoitusta... Meni rätätätätä-loikkaamisen puolelle jos lelu oli liian kaukana, lähempänä TOSI hyvä. 2o2o ok, ei se nyt mihinkään edennyt mutta siinähän rullailee.

Viikonlopun tottisteluista sen verran, että silloinkin myös spanielit pääsivät astialle! Tein eilen superpikaiset tottissetit joka pojan kanssa, kaikki oli ihan liekeissä ja tekivät ehdottomasti parhaansa. Ihanat ukkelit. Eppu oli ihan pähkinöinä ja esitti sitä parhainta seuraamistaan, Masi taas hallitsi käännöksetkin yllättävän hyvin. Ja Pan oli perinteiseen tapaansa huisin kiva.

Rullestakin löytyy taas kunnon asennetta satunnaishipsuttelukauden jälkeen, sen kanssa enemmän on enemmän. Jos tekee vaan toisinaan ni ei tuu mitään, mutta kun rakentaa tekemiseen kunnon addiktion ja vääntää samoja treenejä illasta toiseen ni Rumohan tekee. Ja ihan täysiä. Ei tarvi kikkailla, miettiä mitään yllätyksellisyyttä tai muuta jännittävää treeneihin. Senkus menee ja vääntää samat kaavat kerrasta toiseen.. Kyllä kulkee!

Palataksemme sivuraiteilta takaisin tähän päivään, eräs karhunpoika sairastaa... Eppu teki ihan tooosi kevyet treenit Ojangossa, ei hypyn hyppyä, ei rankkaa kiipeämistä, ja sitä vähääkin mitä tehtiin ihan vaan pari hassua toistoa. No, kotona sitten tyyppi nukkui pienellä kippuralla ja alkoi yhtäkkiä itkeä hiljaa. Itku lakkasi hetken päästä, sitten Epsis taas nukkui pitkän pätkän ihan tyytyväisen oloisena. Kunnes alkoi suora huuto. Epe ei ollut juuri liikahtanutkaan, mutta äkkiä vaan sattui ihan kamalasti. Se on se lonkka taas.. Tai siis jompi kumpi niistä. Huuto muuttui itkuksi ja Eppu painoi pään syliin. Lohdutukseksi rapsuja, kipulääkettä ja ruakaa.

Like it's dynamite

2011-10-01T17:03:00.000+03:00

Tällä viikolla on kovasti tottisteltu! Vaan ei puuhattu niitä noutoja vieläkään... Siis mikä ihme siinä on niin vaikeeta ettei voi vaan tehdä? Kerron heti ku tiiän. Eilen ei treenitty yhtään mitään edes pentulaisen kanssa (vähänkö kummallista, täysin treenivapaa päivä!) vaan keskityttiin metsässä kimpoiluun.

Mutta aiemmin viikolla treenattiin sitten senkin edestä! Kun tiistain agitreeneissä Pan ei lähtenyt narupallon perään ollenkaan, nyt ollaan sitten muisteltu sillä leikkimistä. Tehtiin siinä samalla eteenmenotreeniä, heitin pallon niin kauas kun vaan sain sen paiskattua - eli ei kauhean kauas - pitäen pennusesta kiinni ja sitten kun pallo oli paikallaan pupsi pääsi perään. Sinkosi just niinku piti eli ihan täysiä. Nyt oli sitten palautuksien kanssa työstämistä, ei tullut käteen asti vaikka mitä tein. Pan pieni pörrökasa, mitä tämä tämmöinen on? Missä se täydellinen leikkijä luuraa?

Eteenistumiset alkaa sujua kerta kerralta paremmin, Pan hakee jo hyvin paikkaa. Sivulletulo on myös itsenäistynyt merkittävästi. Kohtahan tää osaa jo! Istu-maahan-seiso-asiat on vielä kesken. Kyllähän Papusti periaatteessa istuu pelkästä käskystä, tietyissä tilanteissa ihan superhyvin, mutta kesken treenien jos vaan sanoo "istu" ni pentuhan hämmentyy. Se täytyy valmistella istumiseen... "Pan! Istu!" toimii taas oikein hyvin. :D On se istuminen vaan vaikeeta. Siitä voikin varmaan päätellä millä tasolla ne seisomiset ja maahanmenot on kun istuminenkin tökkii. Valmis maailma vai mitä se nyt oli.

Mitäs muuta... Paikallaolot on huisin hyvejä! Seuraaminen on just niin hyvää ku mitä se on alusta asti ollut. Imutellaan, imutellaan. Lisäksi Pan on harkkaillut vähän näyttelyjutskia ihan siltä varalta että keksisin ilmoittaa sen jonnekin kehäkettuilemaan. Ongelma tässä on se, että a) Pan ei osaa seistä ja b) Pan ei osaa ravata (se peitsaa tai laukkaa). Käsiteltävyydestä en tiedä, ei olla treenattu... Ts kukaan vieras tyyppi ei ole hiplannut läpi. Mutta tästähän ei pääse kuin ylöspäin!

Periaatteessahan luulisi näyttelykäyttäytymisen olevan helppo homma koiralle jonka kanssa kuitenkin treenataan kaikenlaista ja joka siten osaa eri juttuja ja käyttäytyä ja muuta, kun eihän sen tosiaan tarvitsisi kuin seistä, ravata ja olla käsiteltävänä. Mutta ei, ei meidän Pan vaan sellaisia.

Rums taasen on tehnyt aika perussettejä tottista, ollaan haeskeltu sitä seuraamisen asennetta. Keepie on hassun tuntuinen seurautettava megatiiviin ja ylös pyrkivän pelkin jälkeen, Rums ei nouse samalla tavalla eikä ole jotenkin yhtään samanlainen. Mutta onneksi se on ihan pätevä tyyppi kuitenkin. Muuta en sitten muistakaan.

Paitsi sen, että Rumo oli torstaina töissä mukana. Matkattiin junalla, mikä taisi olla eka kerta pikkuoravalle. Dösässä se on kulkenut pikkukiddosta asti ja aina on ihan hyvin mennyt, eikä nyt tämä junailukaan ollut onkelma. Takaisin tullessa joku Rumon korkuinen vaahtosammutin rapsutti Rumoa eli tökki sitä korviin ja änki sormiaan sen suuhun. Rumo istui nätisti paikallaan kun kielsin pussaamasta.

Töissä Rums ei ensin ihan hahmottanut miksei hän saanut osallistua työntekoon, miksi pitää olla portin takana eikä siellä missä on kaikki ihmiset? Häh! Työkavereita Rumo moikkasi tyypilliseen tapaansa, ois vähän ehkä halunnut pussata ja loikkasi kesken kaiken jotain duunipuhelua käyvän (istuvan) Novan syliin. Mutta ihan hyvin meni! Kun pulju pistettiin kiinni ja asiakkaat olivat lähteneet Rums auttoi siivoamisessa ja oli mukana viemässä roskia. Roskiskatokseen ei voinut mennä muuten kuin oven ali ryömien, ja poiskin piti ryömiä vaikka se ovi ois ollut ihan auki.

Ai niin, Nova sanoi että Rumo muistuttaa naamasta karhua. Tais mennä tytöllä nyt suomalaiset metsäneläimet iloisesti sekaisin. Että muka karhua...

This silly ol' dance is perfect for two

2011-09-28T00:14:00.001+03:00

Se ois kuulkaa nyt kelpielukan agitauko ohi! Aloteltiin uudella tarmolla ahertaminen tänään Ojangossa, missä ei satanut. Big news. Ainoa hämmennystä aiheuttanut asia oli keinu, miltä Rums tuli kesken pois useampaankin kertaan. Sitten kun annoin sen vaan mennä enkä hihkunut mitään typerää kesken kaiken meni taas hyvin.

Mutta voi, siinä oli niin paljon hyvää! NIIN PALJON. Mut ei niin paljoa että sitä edes haaveilisi minkäänasteisesta kisaamisesta, se vaatisi jo melkoisen eeppistä täydellisyyttä...

Anyway, puomilla aloitettiin rouheasti tekemällä sekä juoksareita että 2o2o:ta. Alkuun tosi helposti, juoksareilla oli palkkana muutaman metrin päässä lelu, pysäytyksillä namilautanen. Mistä en tykkää, ja mikä Rumollakaan ei yleensä toimi (taas näitä sen outouksia, ei se malta syyä kesken kyttäämisen), mutta sinne se meni lautaselle joka kerta täydellisen kauniisti. Sinkosi alastulon yleensä vielä melko lujaa mutta sai itsensä seis kontaktille. Näyttää siltä että sille voisi saada vaikka miten nopeat pysäytyskontaktit jos vaan vääntäisi. Tosin juoksarithan on aina nopeammat ja ne oli enimmäkseen ihan sitä hienointa Rumoa. Mainio! A:ta kertailtiin myös, ei se loikkaa vaikka mitä tekisi.

Tehtiin kanssa joitain radanpätkiä, hienosti kulki! Tein mm. yhtä ihan hasardia irtoamista ja kaukaa ohjauksen täsmällistä lukemista vaativaa pätkää, se alkoi sillä kun ohjasin Rumon viskileikkaukseen "väärältä puolelta" eli leikkasin jo heti kättelyssä kerran, jatkui syöttiputken ohituksella kun itse olen jossain kaukana ja leijeriä pukkasi loppuun. No mikäs siinä, kelpiehän menee. Pyörittelin niistoja ja muuta pientä ja kääntyväistä, sellaisia juttuja mihin lähteminen on Rumolle joskus ollut haastavaa (siis kun mä olen lähellä ja liikkeen mukana pitäisi tiukasti kääntyä, hankalaaaa) ja tulin sitten miettineeksi että niin mikä tässä oli se ongelma.

Ja pysyi muuten lähdössä joka kerta ihan tosi hienosti.

Pannari taasen oli kovasti räyhäkkäällä päällä. Kaikesta huolimatta sekin kyllä istua napotti lähdöissä vaikka miten nätisti. :) Mutta niin, virtaa oli ja ääntä riitti. Jossain vaiheessa se lakkasi juoksemasta lelun perään kun piti KOMENTAA. On ihan ok huutaa radalla mutta sitten kun se alkaa häiritä tekemistä ja palkkautumista se ei ole enää ihan niin ok.

Tällä kertaa oli siis vähän huonon leikkimisen päivä, vetoleikki kelpasi kyllä aina mutta suoran päässä odottanut lelu ei kiinnostanut eikä edes se heitetty. Häh! En tiiä oliko se sitten niin nälkäinen jo siinä kohtaa iltaa (alla pitkä metsälenkki ja ruokaa ei treenien takia tippunut sillon kun yleensä) että meni räyhäämiseksi vai mikä siinä nyt oli. No, sitten ei tehty juttuja ihan siten miten olin ajatellut vaan sovellettiin.

Putkeen irtosi kyllä yllättävän hyvin ollakseen niin huutavaisella ja täysiä päin -tyyppisellä tuulella, odotin sen vaan loikkivan vasten, huutavan ja napsivan. Mutta ei, pentuhan irtoaa. Harkkailtiin myös vähän niistoja, eka meinasi singota mun selän taakse mutta sitten tajusi mihin piti mennä. Pan kyllä tulee noihin pyörityksiin tosi hyvin mukaan, kääntyi hienosti ja luki ohjausta kerrassaan pätevänä.

Päps on niin ihana treeniapina muutenkin, kun sen vie kentälle se ei huomioi ympäristöä mitenkään vaan loikkii tohkeissaan vierellä, tarjoaa seuraamista oikealla puolella (juu en minäkään tiedä että miksi) ja pitää koko ajan kontaktia. Ihan sekaisinhan se on, aivan kertakaikkisen ylivirittyneen innostunut ja harvinaisen kovaääninen agieläin, mutta ei se haittaa!

Now autumn's fire burns slowly along the woods

2011-09-23T19:46:00.002+03:00

Työpäivän aikana oli sattunut kummia! "Joku" oli levittänyt aika iloisesti erinnäisiä papereita ja banaaneja ympäriinsä ja tehdäkseen viestinsä harvinaisen selväksi oli vielä repinyt myyntisopimuksensa kappaleiksi. Selvä homma.

Tänään ohjelmassa on toistaiseksi ollut runsaasti metsässä juoksemista, poseeraamista ja nenäilyhommia herkkuruudun muodossa. Siitä poseeraamispuolesta on ihan todisteitakin:

We are all born ignorant, but one must work hard to remain stupid

2011-09-22T20:04:00.000+03:00

45 minuutissa käsiteltiin aihetta "tappajakoirat". Jos joku ei sitä nähnyt tai ei jaksa katsoa netistä, kerrottakoon että siinä puhuttiin susikoirista (eli mistä?), siitä miten pikkufifiä puri iso hurja koira ja miten pikkufifiä nyt pelottaa ("tuitui fifi rakas ei mitään hätää äiti on tässä ei tarvitse pelätä" tai jotain sinnepäin) ja miten joku toinen pikkukoira kuoli saamiinsa vammoihin ku iso pitbull eli tappajakoira hyökkäsi kimppuun. Siinä näytettiin täytematskuna dramaattisisesti hidastettua ja äänitehostettua dobberin ja jonkun pitin tms aivan normaalia leikkimistä keskenään ja mikä on vielä mielenkiintoisempaa, tilanne koirapuistossa kun landseer sai sietää pikkukoiralta ihmeellistä härkkimistä ja räyhäämistä. Näyttivät siinä siis sujuvasti mitä isot koirat saavat sietää jatkuvasti, mutta sympatiat oli koko ajan niiden pienten raukkojen puolella. Kun ihan saa pelätä ulkona liikkuessa ja miten ne isot tappajakoirat huvin ja urheilun vuoksi pureksivat pienempiään ja ihmisiä ja kaikkea.

Älkää käsittäkö minua väärin (joku hysteerinen tosikko tietysti teki sen jo), ei ole ok että koirat tappavat toisiaan tai käyvät ihmisen kimppuun syyttä suotta. Aiheesta saa keskustella, parannusehdotuksia saa esittää, ongelmakohtia on syytäkin pohdiskella ja tuoda esiin. Mutta MIKSI pitää vääntää väkisin löyhällä tietotaidolla lyhyt ja sisällötön pätkä pienten koirien kärsimyksestä ja aikaansaada ainoastaan ennestään käsittämättömän koiravihan lisäämisestä? Eikö olisi tarkoituksenmukaisempaa esitellä eri näkökulmia (ihan tosi, ei se ole aina se pikkukoira joka kärsii...) ja oikeasti keksiä jotain uutta eikä pyörää uudelleen? Oletin, että 45 minuuttia olisi osannut käsitellä aihepiiriä hieman laajemmin ja informatiivisemmin sekä kenties osannut tarjota edes jotain ideoita siihen miten tilannetta saisi oikeasti korjattua.

Koirapuistolaisten heittelemät ehdotukset "tappajarotujen" kieltämisestä ja koirien pitämisestä aina visusti hihnassa (kertokaapa vielä mitä se siellä koirapuistossa hyödyttää) eivät oikein tarjoa ratkaisua. En saanut pätkästä mitään muuta irti kuin sen millaisia tappajakoiria taistelurotuiset ja dobberit ja susikoirat ja mitä näitä nyt oli ovat.

Tietysti on ikävää, että pieniä koiria kuolee isojen hampaisiin ja että koirat käyvät ihmisten kimppuun, mutta ihan tosi hei, emmekö me tienneet sen jo? Eikö voisi siirtyä kauhistelusta ja koiravihan lietsonnasta oikeasti miettimään mitä tulisi tehdä?

Itselläni on neljä keskikokoista koiraa, joista kaikki eivät pidä toisista koirista eivätkä halua lenkillä tutustua satunnaisiin vastaantulijoihin. Yksi niistä on sen verran aggressiivinenkin, ettei sen iholle kannata änkeä ottamaan turpiinsa. Mutta ne neljä pysyvät hanskassa, ohittavat toiset koirat lenkillä nätisti, eivätkä huvikseen syö yhtään ketään.

Kanssaulkoilijat tosin yrittävät parhaansa mukaan vaikeuttaa tätä ihan jatkuvasti. Kaikki muut eivät valitettavasti ole kouluttaneet koiriaan kuten itse olen, joten koirani ovat joutuneet tottumaan mm. ohittamaan keskelle tietä maihin heittäytyviä, provosoivasti tuijottamaan jääviä piskejä jotka kohdalla saattavatkin hyökätä kimppuun (on muuten itsellekin hauskaa saapastella siitä ohi sitten) ja niihin koiriin, jotka omistaja syöttää "tää on ihan kiltti"-lausahduksen saattelemana viiden metrin fleksissä keskelle laumaa.

Miksi koirieni tarvitsee sietää sellaista? Entä kun niiden mitta täyttyy jatkuvaan härnäämiseen? Pikkukoirat saavat rauhassa syöksyä kohti, napsia kiinni, räyhätä ja häiritä, mutta iso koira ei saa reagoida siihen mitenkään, miksi niin?

Ongelma ei ole koirissa, niiden roduissa, niiden alkuperissä. Ongelma on siinä surullisen kuuluisassa hihnan toisessa päässä. Propsit neljävitoselle siitä, että olivat ottaneet pätkään eläinlääkärin muistutuksen siitä, ettei vika ole koirassa vaan omistajassa. Vika voi olla siinä "tappajakoiran" tai uhriksi joutuvan toisen koiran omistajassa, tai kenties molemmissa.

Mutta mitäpä niille kädettömille koiranomistajille sitten tekisi? Pelotellaan ihmisiä isoilla tappajakoirilla jotka syövät pienempiään? Näytetään vähän lisää kahden koiran leikkiä hidastettuna? Jos vaikka oppisivat?

We have to make our own mistakes

2011-09-21T22:28:00.001+03:00

Ojankoa pukkasi taas eilen, Pannari pääsi treenaamaan muutaman aidan ohjausharkkoja, putkeen irtoamista ja 2o2o:ta.

Ohjausharkoissa tein samoja pätkiä mitä vetämieni kisaavien treenien radalla oli. Eka jätin Panin lähtöön hyvin vinoon ekaan aitaan nähden ja kutsuin siitä pakkovalssiin kakkoselle. Pysyi mallikelpoisesti, tuli ekan "yli" sen kummemmin ihmettelemättä uudenlaista asetelmaa ja pakkovalssiin taipui tosi hienosti myös. Toiseen pätkään kuului välistäveto kahdella aidalla ja siitä merkkasin takaakierron ja ryntäsin karkuun tekemään valssia ehtiäkseni työntää Panin viimeiselle aidalle. Olin ihan varma ettei mitään saumaa ehtiä yhtään mitenkään, mutta kun sain hulautettua välistävedossa Pannarin tokalle aidalle ja lähdettyä heti liikkeelle ja kun Pan luki sen takaakierron merkkaamisen niin perin mainiosti, ni hyvinhän siinä ehti. Eka tehtiin pienemmissä pätkissä ja hiottiin hommaa kasaan, sitten koko juttu. Super!

Mutkaputkella treenailtiin ihan normeja putkeenlähetyksiä mutta myös niin että leikkasin takaa. Aika huolella saa vielä jatkaa omaa liikettä kun penneli ryntää putkeen, muuten tulee stoppi. Toistoja, toistoja! Hyvin se alkoi kyllä irrota. Loppuun kourallinen kontakteja, hienosti pysyy kontaktilla vaikka ite liikun kauemmas. Se oikean paikan hakeminen vaatii vielä työstämistä, no kai nyt. Pentuhan on viisikuinen.

Jos nyt kerrankin sanon Päpättimestä yhden ei-niin-kivan asian ettei kaikki olisi vaan hattaraista hehkutusta, niin myönnettäköön että välillä se huutaminen menee vähän yli! Heti jos homma ei toimi täydellisesti alkaa mekastaminen ja sitten se keskittyminen meinaa lipsahtaa siihen rääkymiseen ellei rauhoita tilannetta hetkeksi. Onneksi riittää että sanoo "istu", pentu hiljenee ja asettuu odottamaan seuraavaa tehtävää. Jos hioo liikaa onnistumatta ja sähläten niin ettei Pan ymmärrä mitä siltä halutaan, se hermostuu ihan totaalisesti. Mutta tavallaan hyvä niin, se saa mut opettelemaan tekemään asiat alusta asti oikein ja koiran mukaan. Ei silleen miten Rumon kanssa (AINA) että kokeillaan toimiiko tälleen vähän sinnepäin, oho ei toimi, otetaanpa uudestaan. Pan kouluttaa ohjaajaansa terävin sanankääntein jos menee hutiloinnin puolelle.

Ehkä se muuten onkin se mun ja Rumon perimmäinen ongelma. Teen liikaa virheitä. Uskon kuitenkin ettei virheitä kannata pelätä, koska kukaan ei ole niin jumala ettei niitä tulisi edes joskus. Mutta mutta, voisihan sitä edes yrittää tehdä kunnolla... Rurtsin kanssa voi vähän testailla ja kokeilla, ei se siitä häiriinny, se odottelee rauhassa että millon toi tampio alkaisi keskittyä asiaan ja ohjata kunnolla. Olen näppärästi ehdollistanut meidät tekemään oikein paljon ja huolella virheitä! Voiskohan koittaa tehdä nyt niin kunhan Rumssin kanssa aletaan taas agiliitää, että paneutuisi oikeasti suunnitelmalliseen, täydellisen keskittyneeseen ja loppuun asti toimivaksi hiottuun treenaamiseen. Jättäisi sen löysäilyn, hauskanpidon ja pelleilyn pois. Luulisin ettei meille ehkä sovikaan se rellestäminen mitä tykätään niin kovin tehdä. Mennään vaan ja tehdään mitä tehdään.

Harmi kun oon tosi huono suunnitelmallisessa ja täsmällisessä tekemisessä. Mutta ei se mitään, kuten mulla on tapana sanoa keskimäärin kaikesta (yleensä kyllä muille kuin itselleni), NYT ON HYVÄ HETKI OPETELLA. Voisin opetella noudattamaan omaa neuvoani ja opetella sitten. Oon ollut ihan tyytyväinen siihen, että Rums ja Makko ovat seikkailemassa Kolilla, mutta nyt alan jo vähän odotella sitä kelpietä kotiin (Masi saisi mun puolesta vaikka jäädäkin aiheuttamaan kaaosta Kolille, en kauheasti kaipaa kaikkea sitä mekastusta...). Pitää päästä treenaamaan! Opettelemaan ihan oikeasti uutta ja edistymään ja kokemaan ja tekemään! Kisaamaan ei ole todellakaan mikään kiire vieläkään koska pessimisti ei pety ja tietää että siitähän ei tule yhtään mitään ikinä. Mutta joku kipinän poikanen on taasen herännyt, haluan päästä korjaamaan ne kaikki virheet mitä olen tehnyt ja mitkä nyt oivallan selkeämmin kuin koskaan. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Greyn Anatomiassa Meredith Grey esittelee aina hienoja ajatuksia pitkän dialogin muodossa, kerran se dialogi näytti tältä:
A couple of hundred years ago, Benjamin Franklin shared with the world the secret of his success. Never leave that till tomorrow, he said, which you can do today. This is the man who discovered electricity. You think more people would listen to what he had to say. I don't know why we put things off, but if I had to guess, I'd have to say it has a lot to do with fear. Fear of failure, fear of rejection, sometimes the fear is just of making a decision, because what if you're wrong? What if you're making a mistake you can't undo? The early bird catches the worm. A stitch in time saves nine. He who hesitates is lost. We can't pretend we hadn't been told. We've all heard the proverbs, heard the philosophers, heard our grandparents warning us about wasted time, heard the damn poets urging us to seize the day. Still sometimes we have to see for ourselves. We have to make our own mistakes. We have to learn our own lessons. We have to sweep today's possibility under tomorrow's rug until we can't anymore. Until we finally understand for ourselves what Benjamin Franklin really meant. That knowing is better than wondering, that waking is better than sleeping, and even the biggest failure, even the worst, beats the hell out of never trying.

Rumo tule jo kotiin. Meillä on paljon töitä tehtävänä. Ja tällä kertaa me onnistumme.

Mutta sielunsa viilettää kuin villi intiaani

2011-09-18T18:32:00.001+03:00

Vaihtelun vuoksi Ojangossa oli suorastaan lämmintä ja aurinkoista. Sinne suhattiin tänään Rebecan ja Williamin kanssa vähän treenimään.

Päpsis aloitti tottistelemalla parit näytösluontoiset seuraamiset, tarkoituksena oli siis lähinnä saada jotain kuvatodisteita siitä että treenataan me ihan oikeasti tottista joskus. Tältä se näytti:

Pan keskittyy kieli keskellä suuta. Ruokaan.

Onpahan tiivis.

Pan treenaili vähän jotain tosi simppeliä mutkaputki-aita-aita-mutkaputki-aita-aita-pussi-pätkää, lujaa kulki ja hyvä meininki oli as always. Sit tehtiin kahden aidan suoralla takaleikkoja mitkä ei ollukaan tänään kauheen helppo juttu. Mutta ei se mitään, ei tarvi vielä ollakaan. Jotain videopätkää näistä taitaa olla mutta yllättäen videoiden lataamiseen liittyy erinnäisiä teknisiä ongelmia, joten saatte taas kerran odottaa. Pitkään ja hartaasti!

Siinä odotellessanne voitte vilkaista kontaktitreenin perustusten valamista. Kaksi tapaa, yksi koira.

2o2o

Ja sit se kivampi.

Paniini painoi taas menemään kerrassaan täysiä hurja into päällä ja vire tapissa. Ihan sama mitä tehdään vai tehdäänkö mitään - TEHDÄÄN LISÄÄ. Vauhtia ei puutu kun Pan on asialla. Kyllä se vaan osaa.

Loppuun Pan 5kk - kerrankin se seisoo!

Lisää kuvia taasen galleriassa. Kiitos Rebecalle Panin kuvista ja treeniseurasta!

It's just a theory

2011-09-17T18:17:00.001+03:00

A particular set of assumptions

It's just a theory

An educated guess

A conclusion not forgone

That you were meant for me

And for you I'm the one

Tähän blogiin pitäisi varmaan saada joku ihkutusrajoitus. Mutta koska sellaista ei ole, ni ette säästy ihkutukselta tälläkään kertaa. Vois nimittäin niputella viikon treenisetit kasaan ja miettiä mitä tuli tehtyä ja miten ja miksi!

No en tiiä mutta Päps on ollut kauhean pätevänä taas kerran. Tiistain kaatosade-Ojangossa oli ehkä hasardi sää, mutta Panin työskentelyssä ei ollut mitään hasardia. Paitsi se tavallinen annos Pan-extraa, ripaus luovaa hulluutta. Tehtiin muistaakseni jotain pikaisia tottiksia, mutta ankarammin keskityttiin agiin.

Takaakierto-valssi vaati yllättävän paljon toistoja toimiakseen hyvin. Pan meinasi livetä koko aidasta ohi kun se ei lukenut mun rintamasuuntaa kuten ajattelin että se lukisi. Olin siis selkä Pannariin päin heti kun sain sen kiertoon. Jälkeenpäin oivalsin että MISSÄ VASTAINEN KÄSI. Siihen Pan tulee superhyvin, mutta siinähän sitten tönötin koiranpuoleinen käsi tyrkyllä, liike melko lailla pysähtyneenä. Mietinkin että mites mun huisi agieläin ei tätä hallitse. No eihän se vika siinä pikkuelukassa ollut. Peili, missä olet. Toisaalta haluan opettaa Panin tulemaan hypyn yli ("hypyn yli", eli siivekkeiden välistä...) aina kun heitän sen takaakiertoon, koska se aitahan pitää sieltä tulla vaikka tekisin mitä. Joten ihan hyvä että harkattin tätäkin sitten. Perustelenpa tässä omaa feilaamistani.

Putkeenlähetykset oli jotenkin vähän hukassa vaikeasta kulmasta kun niitä tehtiin aidan kautta. Ilman aitaa Pan hakee putkea vaikka mistä, mutta kun heitin sen aidalle ja sen olisi pitänyt tulla takaisin päin putki ni oho, eipä tullut. Sain olla ihan putken suulla tyrkkäämässä. Tiedetäänpähän taas mitä pitää tehdä lisää! Hiottiin niitä putkia monen monituista toistoa (ja kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, vähän jäi pentu palkkaamatta välillä! Mut ei sitä haittaa.), vähän alkoi helpottaa mutta lisää saa näitä treeniä.

Väännettiin jotain valssiharkkaakin, muisteltiin pussia radanpätkän osana ja joku takaleikkakin taidettiin sählätä. Pentulainen osasi kyllä hienosti. Sivuirtoaminen hassuissa kulmissa oleville aidoille sujuu hyvin, takaakiertoihin lähtee kanssa tosi nätisti. Irtoamista eteen saa vielä kyllä työstää, parit eteenlähetykset lelulle tehtiinkin. Mutta lisää vaan! Sellaista ei olekaan kuin liian irtoava koira. Paitsi Rumo joskus.

Valssailla saisi enemmän ni alkaa niidenkin lukeminen helpottua. Musta valssi on vaan vähän kummallinen ohjauskuvio (terveisin liito-oravan puikoissa viimeiset kolme vuotta... Valssi? Ei oole.) kun se kertoo koiralle niin huonosti mitään. Ellei sitä siis tee tosi ajoissa ja hyvin. Minä, ajoissa, hyvin. Joo se valssi on vähän kummallinen ohjauskuvio. Rumon suhde valssiin on "POIS ALTA VALSSIT JA MÄNNYNKÄVYT", se tulee päin niin että rytinä vaan käy. Tai vaihtoehtoisesti eksyy jonnekin ihan väärälle puolelle tekemään jotain ihan omaa rataa koska "eihän tänne mitään tanssahtelemaan tultu." Agility on vakava asia. Niin, anyway, valssit on typeriä mutta kai niitäki pitäisi joskus reenailla. Tai sitten teen Pannarista niin jäätävän helpon takaaohjattavan että sen kanssa voi leikkailla miten vaan, kuten Rurtsin kanssa. Ni ei tarvii paljon tanssahdella.

Rooms puuhasteli siellä kaatosateessa tottisjuttuja, eka tehtiin paikallaolo mikä oli oravuuden mielestä tyhmää koska oli märkää. Sitten vähän jotain seuraamisia ja eteenmenoa treenattiin myös! Jätettiin lelu kentän yhteen päähän ja vipellettiin toiseen. Lähetin sieltä ja hyvin sinkosi. Muutamien toistojen jälkeen suhattiin agikentän puolelle treenimään 2o2o:ta ja juoksaria maassa lojuvalla puomin lankulla. Koska siksi, varmaankin. Loppupalkkana Rurre sai juosta pariin otteeseen Panin jäljiltä rimattomien aitojen ympyrää ja sinkoilla lelun perään.

Muuten ei tehty agijuttuja eikä tehrä vielä hetkeen, Rums nimittäin lähti Makkosen kanssa reiluksi viikoksi Kolille vaeltamaan! Meinasin kirjoittaa että "valloittamaan maailmaa", mutta niiden kahden pöljäkkeen ollessa kyseessä se lienee aika sama asia. Ainakin tyyppien itsensä mielestä. Onpa muuten rauhallista kun eräs nimeltä mainitsematon sula mahdottomuus ei ole jaloissa sähläämässä ja ujeltamassa. Ah, rauha on laskeutunut maailmaan. Se on kohta kuulkaa koko Koli nurin kun Masi saa seikkailla menemään sielläpäin.

Sillä välin Pan ja Eppu ovat vedelleet pitkiä päikkäreitä, nautiskelleet hiljaisuudesta ja TREENANNEET. Epettikin pääsi eilen ja tänään heittämään vähän jotain tokosettiä. Spanieli oli silkkaa intoa ja hännänheilutusta päästessään hommiin, kivaa oli! Pan on juoksennellut lelujen perässä ja opetellut irroittamaan vasta käskystä, tehnyt monen monta seuraamispätkää ja oppinut vihdoin menemään maahan melkein täysin ilman käsiapuja. Pan on vähän hitaammanlainen oppija kuin Rumo tai Masi (joka oppii suunnilleen kaiken viimeistään puolentoista toiston jälkeen..), mutta ei lähelläkään Epun hmmm... Mietiskelevää luonteenlaatua. Pan edistyy ja oppii, mutta pohjia saa tehdä huolella. Ihan hyvä vaan, pysyypähän oppi myös muistissa!

On se kyllä muutenkin ihan omanlaisensa verrattuna noihin muihin. Olin ajatellut paimenen ja pk-koiran eron sellaiseksi, että paimen on vähän sutjakkaampi salama ja pk-elukka taas pikkasen tasaisempi, sähäkkä sekin mutta kykenevämpi rauhallisempaan suoritukseen. Ainakin Rumon ja Paniinin ero on juuri sellainen. Pan osaa olla ihan sekaisin ja tehdä tosi täysiä, mutta se jaksaa myös samaa juttua pitkään ja tekee sitä tasaisella varmuudella. Rummelskin tekee vaikka sata toistoa palkatta, mutta kaiken semmoisella paimenmaisella singahtelulla. Panin kanssa on tosi kiva treenailla tottista. Rumon kanssa aina ei. Rumo on liikaa joka paikassa ja reagoi ihan tasan kaikkeen mitä teen, jos väräytän pikkurilliä piski meni jo. Panilla on vähän kehittyneempi suodatin. Tai sitten se on vaan sopivasti tyhmempi.

Oon edelleen ahkerasti imutellut seuraamisia, mutta vähän varovasti nostanut kättä välillä. Alkuun se tiesi hillitöntä pomppimista, mutta tänään sain naksuteltua useammankin kerrassaan täydellisen seuraamishetken käsi ylhäällä. Imutellaan vielä ja harkkaillaan käännöksiä, tempovaihdoksia ja muuta hauskaa. Kiirehän meillä ei ole minnekään. Eteenistumiset ja sivulletulot edistyy kanssa kovasti kun niihin on nyt keskitytty, Pan hakee jo aika hyvin paikkaa kumpaankin. Sheippailin tänään eteenistumista tiiviimmäksi ja suoremmaksi, niiin helposti jää vinoon ja kauas. Mut hyvä siitä tulee!

Tän piskin on pakko olla aivan mahtava elikko kun se saa jopa mut oikeasti innostumaan tottisteluista ja suunnittelemaan treenejä ja ryntäämään vaikka sinne kaatosateeseen hiomaan jotain perusasentoja ja ties mitä. Pan on niin parhaus! (Oonko maininnut sen jo joskus? En kai....)