May the course be with you

(Ensin ohimennen arkikuulumiset: kylmään voi tottua mut ei oo pakko jos ei haluu)

Ennen viikonlopun viimeistä rataa innostus ja äärettömän hyvänlaatuinen jännitys vilisee sormenpäistä selkärankaan kuin sähkövirta. Aivan kuin kevenisin hieman, annan tunnetilan kannatella. En malta pysyä paikoillani, vaan haluaisin jo mennä. Päästäkää minut jo, ajattelen seuratessani malttamattomana radanrakennusta. Ymmärrän silloin, että sen täytyy olla aika lailla se tunne, joka Tapiolla on joka kerta ennen starttia. Tajuan pääseväni lähemmäs kisakumppanini mielenmaisemaa kuin koskaan aiemmin ja alan ymmärtää sen kiihkeyttä. Eihän tässä malta itsekään pysyä nahoissaan. En muista milloin olisin viimeksi tuntenut sillä tavalla, jos sitä on koskaan aiemmin kisoissa tapahtunutkaan.

Tammikuun alussa palasimme pienoiselta kisatauolta ja juoksimme pari starttia. Loppuvuoden haasteet oli ehkä selätetty tauon aikana, mutta olimme kehittäneet uusia. Tapio karkasi palkkalelulle jättäen loppusuoran kesken. Olin jo aiemmin tiedostanut, että hallintaa tarvitsee lisää ja että lelu vetää koiraa hieman liikaa. Tammikuun kisoissa epäonneksi koitui myös oma kiire ja huono mielentila ensimmäisellä radalla, yleensä yllättävän hallittu pakka levisi totaalisesti kun annoin kiireen vallata ajatukset ja koirahan meni sitten menojaan.

Työntäyteiset viikonloput ja tarve hioa haasteita vahvuuksien puolelle vei meidät taas pienelle breikille. Lelun kanssa toimimista treenattiin monenlaisissa eri tilanteissa ja uskomattomiin sfääreihin kohoavaa viretilaa suitsittiin haltuun. Hullu saa olla, muttei tyhmä. Loppujen lopuksi Tapiosta kuitenkin löytyy mieletön maltti, mitä ei usko kukaan joka näkee miten Tapio raivoaa kuola roiskuen Royal Caninin mainosbannerin koiralle kisapaikalla lähinnä siksi, että on kisatilanteesta aivan täpinöissään. Tämä tapahtui, mutta älkää kertoko Tapiolle että kerroin teille. Olihan se nyt noloa.

Välillä saa leikkiä tosi monella lelulla!

Viime viikonloppuna palasimme asiaan, ensin lauantaina Ojangossa ja sitten sunnuntaina Sipoossa. Molempina päivinä kisasimme kaksi agilityrataa ja nolliahan meiltä puuttui kakkosiin siirtyäksemme kaksi. Yksi hyppynolla kun jo löytyi, skippasimme hyppyradat.

Lauantain ensimmäisellä radalla Tapio ohitti A:n alla olleen putken, jota en ymmärtänyt haasteeksi ennen kuin tilanne tapahtui. Aivan, Tapio on treenannut vaan sellaisia putkia, jotka tulevat esteen alta selvästi ulos, tämä ei tullut. No, näitä sattuu ja loppurata sujui melko lailla skarpisti.

Toisella sai kääntää ja hassutella linjoilla ja tutustumisessa arvelin linjalta vinoon syöttävän mutkaputken jälkeistä muurin ja keinun suoraa vaikeaksi, mutta Tapiohan on sillä tavalla hyvä poika että Tapio tekee mitä sanotaan ja korjaa linjansa ohjauksen mukaan emmekä saaneet siinä ongelmaa aikaiseksi. Tämä kitkattomuus kantoi nollavoittoon, jonka jälkeen mielessä tuntui selkeänä ajatus siitä, että huomenna sitten se puuttuva. Tapion kanssa tekeminen on tuntunut niin helpolta ja luontevalta, että nollat eivät synny vahingossa. Tehdäänhän me nyt niitä.

Sunnuntaina Sipoossa oli tietysti tehtävä jo klassikoksi muodostunut peliliike ja sössittävä ensimmäinen startti. Olen jo vuosien ajan tiedostanut, että olen todella lahjaton ensimmäisten ratojen ihminen ja koittanut työstää siihen liittyviä haasteita. Tyypillisesti en ole ollenkaan tarpeeksi hereillä, joko kiirehdin tai en muuten keskity tarpeeksi ja sitten tulee tehtyä turhia ja tyhmiä virheitä. Näitä viikonlopun karkeloita varten mielikuvaharjoittelin hereilläoloa jo heti aamusta, kyllä, se on se taso millä tässä liikutaan. Heräsin molempina aamuina todella aikaisin ehtiäkseni ajatella itseni skarpiksi ja oikeastaan sehän toimi hienosti.

Sunnuntainakin se ekan radan säätö oli loppujen lopuksi pelkkä vitonen puomin alastulolta muuten täysin sujuvalla radalla. Tapiolle jatko puomilta seinää päin hypylle on ollut vaikeaa aiemminkin ja tiesin, että se vaatii erityistä tukea ja käskyttämistä ettei tyyppi puomilla ala arvuutella ja hissutella. Jos se miettii, se täräyttää kontaktin yli ja niinhän siinä sitten kävi. En ehkä tukenut tarpeeksi tai sitten näitä on vaan treenattava enemmän.

Puomivitosen jälkeen kävelytin Tapion ja join kupin kahvia. Ilahduin siitä, että olimme tehneet sinä viikonloppuna vain eheitä, toimivia ratoja. Ymmärsin, että parasta ei ollut voittaa - parasta oli olla erinomainen rutiininomaisesti. Virheitä nyt joskus tulee, se on pelin henki. Tapio on vielä tosi nuori - ensi kuussa kaksi - ja selvästi keskeneräinen. Sen rutiini ja osaaminen kuitenkin kasvaa koko ajan ja kaikki virheet, mitä radoilla tulee, on täysin treenattavissa. Ne eivät yllätä, ne eivät tunnu vuoren kokoisilta haasteilta. Ne kertovat ainoastaan siitä, että mulla on tässä koira joka ei ole osannut edes pujotella kovin montaa kuukautta vielä. Mulla on koira, joka alkoi opetella esteitä kunnolla viime kesänä. Siinä se hullu malinois kumminkin nyt vaan menee ja voittaa.

Kun meidän viikonlopun viimeinen rata on rakennettu ja pääsemme tutustumaan, olen tyytyväinen. Laura Mätön suunnittelemat radat tuntuvat vihdoin niiltä radoilta, mitä oletinkin juoksevani ykkösluokassa kisauraa aloittaessamme. Olen nähnyt joissain aiemmissa kisoissa älyttömiä rimakorkeuksia, vaarallisia lähestymisiä ja vaikeita paikkoja, mutta nyt näen selkeän, ykkösille ja ensikertalaisille sopivan radan jolla tiesin voivani tehdä rutiinisuorituksella helposti hyvän nollan. Ajattelen itselleni maagista vauhtia suorille linjoille ja olen nopeasti valmis tutustumisen kanssa. Mitä tässä enää hiomaan, tämä on jo tehty rata. Työ on tehty jo kauan aikaa sitten. Antakaa meidän vaan näyttää se.

Tapio kiljuu ja huutaa hallissa, vihaa kaikkia, haluaa mennä jo, ei pysy paikoillaan. Vien sen lähtöön, käsken istumaan ja se on siinä kuin ei olisi koskaan kuullutkaan että voisi tehdä jotain muutakin. Se on hiljaa ja keskittynyt, täysin tässä hetkessä. Ensimmäiset rimat ylittyvät kevyesti ja Tapio hakee kepit päätähuimaavasta vauhdista. Itsekään en hidasta, en anna tilaa ja rauhaa, minä tiedän että se menee kyllä muutenkin. Mutkaputkesta Tapio ampuu puomille ja käskytän sitä eteeneteeneteen jotta se nyt varmasti menee vaan eikä mieti. Sehän menee ja levittää kaarteen hypyn jälkeen kohtuuttomaksi, olisin voinut luottaa enemmän. Mutta sillä ei ole väliä. Tapio jarruttaa keinulle ja se pysyy puhtaana. Taas mutkaputki, sieltä A:lle. Tyrkyllä oleva muuri ei kiinnosta minua eikä Tapiota, tiedän Tapion lukevan linjani oikein ilman krumeluureja ja sinne se uppoaa putkeen niin kuin pitääkin. Kiihdytän loppusuoralle. Joku kehuu maalissa, että olipa hieno rata. Lähdemme ulos pakkaseen, hengitykselläni kestää pitkään tasaantua. Palatessani halliin minulta kysytään, haluanko nousta kakkosiin kolmella nollalla.

Että haluanko. Tapion nimi komeilee ensimmäisenä tuloslistassa. Se on kakkosissa.


Kommentit

Suositut tekstit