2017



Olen lentänyt 
kevein siivin
merien ääreen
ja takaisin

Olen nojannut tuuleen
ja nukkunut valaiden lauluun
Olen nähnyt unia
tulikärpästen tanssista,
ja piirtänyt reittini tähtiin

Olen käynyt siellä
mistä näkyy kauas -
olen lentänyt sinne
missä syntyvät sadut

Keväällä pidätän hengitystä ja odotan. Kesäloma heinäkuussa on aurinkoinen ja oikea-aikainen. Olen lähes päivittäin jossain treeneissä, usein jonkun kaverin kanssa. Välillä aamuyöllä, toisinaan myöhään illalla. (Mikä onni, että ympärillä on ihmisiä, jotka vääntävät aikataulujaan yhtä uskomattomille mutkille kuin minä!) Eräänä iltana taivas tavoittelee samoja sävyjä kuin Rumon elämän viimeisenä iltana ja Sookie kellahtaa heinikkoon nauttimaan olostaan. Kesäilta on raikas ja pehmeä eikä siinä ole mikään vinossa.



Sookie löytää paikkansa ja syvimmän ilonsa treenien tunnelmankeventäjänä ja jumppatuokioiden kirittäjänä. Reetan ja minun askelkyykätessä, loikatessa ja juostessa kentän poikki Sookie säntäilee mukana ja vastavirtaan, nakertaa vesipulloni korkin hajalle ja kieltäytyy pelaamasta millään muilla kuin omilla säännöillään. 

Loman viimeisenä päivänä Tapio menee epävirallisiin agilitykisoihin ja Tapio voittaa. Tunne on uskomaton ja samalla täysin tuttu. Tajuan, kuinka kaipasin sitä kaikkea. Syksyn hiipiessä aamuihin ja arkipäiviin ilmat viilenevät, mutta aurinko jaksaa edelleen värjätä koirien karvat kultaiseksi. Tapio edistyy uskomattomilla harppauksilla ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen ihmettelemästä onneani. Pujottelemaan se ei kuitenkaan meinaa oppia, kunnes lakkaan kiirehtimästä ja annan asian edetä omalla painollaan. 

Tapion aloittaessa virallisen kisauransa huomaan sen todella olevan niin lahjakas, kuin uskalsin toivoa. Tiedättekö sen tunteen, kun uskaltaa korkeintaan kuiskata unelmasta, jottei se katoa? Minun unelmani täydellisestä agilitykoirasta on äkkiä totta ja käsissä ja minä pelkään pudottavani sen. Katson sitä ihaillen joka käänteessä. Minun oma, meidän pieni, maailman paras Tapio! 

Syksyn myötä alan nauttia aikaisista aamuista, niistä ihanan vapaista hetkistä kun maailmassa ei ole muita. Kuura peittää lähiniityn, aurinko nousee hitaasti ja harkiten. On raikasta, kuulasta, helppo ajatella ja olla. Metsissä jalat kastuvat, kallio on liukas. Supikoira vilahtaa mättäiden välistä. Korvat terästäytyvät.



Kädet ovat yllättävällä tavalla täynnä kahdesta fleksistä ja koitan muistella, miten kolmen koiran kanssa lenkkeily luonnistui. Silloin ei käytetty fleksejä, vaikka oikeastaan voin kyllä pitää kahtakin fleksiä yhdessä kädessä. Suuntaamme kulkumme sinne metsään, jossa kengät ovat pian aiempaa kosteammat. Sookie venyttää askeltaan kohti metsäpolkua korvat päättäväisesti pystyssä. En aina tiedä, näkeekö se jotain kiinnostavaa vai haluaisiko se nähdä.

Sookien suupielet ovat hienostuneesti harmaantuneet, mikä vain lisää viisivuotiaan viehkeää eleganssia. Sookie on elämänsä kunnossa, yhä tuulennopea ja ilmava, mutta samalla voimakas. Vanhentuisipa ihminenkin yhtä kauniisti, leikkisyytensä säilyttäen, mutta ehkä juuri sopivasti järkevöityen. 

Marraskuussa sammalmättäät näyttävät sokerikuorrutuksen saaneilta kosteudessa, joka ei aivan tiedä olisiko vettä vai lunta. Elämä pyörii nollan ympärillä omituisella tavalla. Se voi valua kummalle puolelle vaan, mutta joka tapauksessa kengät ovat aina märät. Teiden ja metsäpolkujen muuttuessa pakkasesta liukkaaksi Tapio jää kisatauolle. Suunnittelen treenejä ja fysiikkaa kehittävää liikuntaa, mutta loppuvuosi meneekin pitkälti toisenlaisen kehonhuollon parissa. Sookie vetää itsensä kylmästä jatkuvasti jumiin ja sitä aletaan sekä takittaa että huoltaa säännöllisemmin. Tapio, jolta löytyy joka ulkoilulla täysilaidallinen virtaa ja huonoja ideoita, joutuu harjoittelemaan rauhoittumista kun sen tukkoista niskaa hoidetaan auki. 

Joulukuun lopussa Facebook muistuttaa minua vuosi aiemmin otetusta kuvasta, jossa on viisi koiraa maalla talon portailla. Kaikki katsovat kameraan, takarivin pojat näyttävät hymyilevän. Masilla on pää sillä tavalla hassusti matalalla kuten sillä oli tapana pitää aina kun se odotti vapautusta. Muistan, miten se suostui pysymään siinä portaalla tasan yhden kuvan verran. Muut olivat tunnollisemmin paikoillaan, rajat ja säännöt paremmin hahmottaen. Masia sellaiset eivät koskaan täysin koskeneet. 

Vuosi myöhemmin maalla on hirvittävä määrä lunta. Puskemme polkua lintutornille, johon Tapio kiipeää kepeästi laukaten. Takaisin tultuamme istutan kaksi koiraa portaille. Etukäteen ajattelin, että portailla olisi hirvittävästi tyhjää tilaa, mutta loppujen lopuksi siinäkin taitaa olla kyse kuvakulmasta. 


Kommentit

Suositut tekstit