Täytyy antaa kaikkensa jos haluu kylpee onnessa

Koirat tekivät viime viikolla kahdeksan eri treeniä. Viikon viimeisen treenin jälkeen perjantai-iltana käpsyteltiin loppuverkkaa hämärtyvän taivaan alla ja tulin miettineeksi, että ihan kaikki ei näin lomaansa viettäisi, mutta mä en just nyt muuttaisi tästä mitään. Kettu vilahti ohi, se sama joka me ollaan nähty monet kerrat. Taivas iloitteli sinisen sävyissä, ilma oli sopivan viileä ja Sookie keikahti niittyyn pötköttelemään.


Rumon kuoleman jälkeen tuntui vaikealta ajatella, että enää en juokse ratoja elämäni agilitykoiran kanssa. Me oltiin tehty valtava työ päästäksemme siihen pisteeseen missä olimme, olin repinyt itsestäni kaiken irti ja vääntänyt itsestäni paremman ja vahvemman. Tuntui hirveältä, että yhtäkkiä kaikki tulevaisuus valui viemäriin ja kaikki työ meni hukkaan. Tavoitteet jäivät saavuttamatta. Matka tyssäsi kesken juuri kun olin oppinut nauttimaan maisemista. Halusin tehdä Rumon kanssa, en kenenkään muun. Ei ollut muita niin hyviä koiria. Jos en olisi tehnyt tietoista päätöstä olla ajattelematta, että tämä on epäreilua ja väärin, olisin varmaan uponnut todella syvälle katkeruuteen.

Sen sijaan keskityin ajattelemaan sitä, mitä minulla on. Sookiesta ei ehkä koskaan tule kisakoiraa, koska me emme ole täysin samalla taajuudella lajin suhteen eikä Soo ole nopein ja näppärin agilitykoira. Tapio on tosi nuori ja keskeneräinen. Rumon kuollessa maaliskuussa Tapio oli vuoden ikäinen kakara, jonka terveydestä tai mistään muustakaan ei ollut mitään takeita. En uskaltanut luottaa tulevaisuuteen sen kanssa yhtään, kun elämä osoitti aika ankaralla tavalla miten helposti matto vedetään jalkojen jalta.

Sitten Tapsa kuvattiin terveeksi, sai kasvunsa valmiiksi ja alkoi kehittää vähitellen voimaa ja nopeutta. Se eteni hienosti ja osoittautui treeni treeniltä yhä vahvemmin siksi superpotentiaaliseksi urheilukoiraksi, jonka siinä näin jo kauan aikaa sitten. Vähitellen tajusin, miten mahtavaa sen kanssa todella on tehdä. Ainahan se on ollut hirveän kiva koira treenata, mutta edistyessään se pääsi tekemään yhä pidempiä ja vaikeampia ratoja ja mikään ei ollut sille liian vaikeaa.


Olen oppinut luottamaan Tapion osaamiseen myös tilanteissa, jotka ovat koiralle täysin uusia. Se vaan aina onnistuu ja lukee tilanteet oikein. Tapio rakastaa mennä kovaa, hyppää, kääntyy ja kokoaa luonnostaan hyvin ja lukee liikettä hetkittäin uskomattoman tuntuisella täsmällisyydellä. Se myös haluaa tehdä oikein ja pyrkii korjaamaan omia kämmejäni, niitä tilanteita, missä Rumo olisi nostanut keskarit pystyyn ja rankaissut ohjaajan virheestä saman tien. Tarkoitan nyt esimerkiksi vähän epätarkkoja, heikkoja ohjauksia, jotka koira voisi kyllä ymmärtää, mutta täsmällisempään ehdollistuneena Rumo ei edes yrittänyt vaan teki mitä halusi. Tapiossa on paljon samaa kuin Rumossa, mutta sillä erolla, että Tapiolle on tärkeää yrittää tehdä oikein. Rumo sen sijaan ei koskaan paikannut mokiani, ei lähtenyt viime hetken korjausyrityksiin, vaan toimi joka kerta armottoman tarkkana opettajana. Juuri siksi Tapio saa opetella lajia huomattavasti paremman ohjaajan kanssa. Opin parhaalta ja nyt Tapion on helpompi oppia parhaaksi mahdolliseksi kuin mitä Rumon ikinä oli.

Tapio on niin omaan käteen sopiva, hullu ja hetkinen mutta huikean hyvä, että sen kanssa tekeminen tuntuu aina kevyeltä, helpolta ja vähän siltä, kuin lentäisi. Uuden koiran kanssa joutuu aina aloittamaan alusta, vaikka edellisen kanssa olisi päässyt minne, niin se vaan menee. Tapion kanssa aloitettu matka tuntuu kepeältä alamäeltä kesäauringossa, hauskalta seikkailulta, jonka toivoisi jatkuvan ikuisesti. Olen kuitenkin vetänyt työhaalarit päälle ja tanssikengät jalkaan, tiedän, että päästäksemme sinne minne haluan, on tehtävä tosissaan töitä. Onneksi en malta odottaa seuraavia treenejä ja koirakin on sellainen, joka haluaa aina tehdä vielä kerran uudestaan.

Tulevaisuus näyttää, mihin tämä huviretki meidät vielä viekään.


Kommentit

Suositut tekstit