Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus

Ajaessani perjantaina Myyrmäkeen kuuntelemaan FitDog-valmennusleirin luentoja tajusin kesken matkan, että olen siirtymässä johonkin uuteen. Parilla aiemmalla kaudella olen ollut tiimissä mukana Rumon kanssa ja nämä viikonloput oli meidän juttu. Nyt olin saanut tuurauspaikan kevään vikalle leirille ajatuksena viedä Tapio tutustumaan isojen koirien maailmaan. Tunsin yhtäaikaisesti sekä hirvittävää haikeutta ja varovaista ikävää menneeseen, että säkenöivää innostusta tulevasta. Eräs aikakausi on peruuttamattomasti ohi, mutta toinen on alkamassa. Alkanut.

Minulle edelliseltä kaudelta tuttu mentaalikoutsi Marjo Korander-Taavitsainen puhui mm. sinnikkyydestä ja myönteisestä minäpuheesta, niistä ajatusmalleista mitä meillä on oman tekemisen suhteen. Oli kummallista istua siinä ja tiedostaa, miten paljon työkaluja sain Rumon kisauran aikana ja miten muutin omaa ajatteluani tietoisesti ja paljon. Ja miten toisaalta nyt Tapion kanssa tuntuu siltä, että meillä on vain hyviä asioita, uskon sen tekemiseen ihan hirveästi ja omaan myös. Tulevaisuus on helppo nähdä valoisana ja tavoitteet pystyy asettamaan niin röyhkeän korkealle kuin vaan ikinä kehtaa. Tuntuu helpolta ja kevyeltä, siltä että mun ei täydy vaan mä saan.

Illan päätteeksi huippukoutsimme Juha Orenius puhui omasta kisaamisestaan ja itse tartuin eritysesti ajatukseen kiitollisuudesta. Siitä, että arvostaa joka rataa ja mahdollisuutta tehdä tätä. Kun on menettänyt mahdollisuuksia tarpeeksi, niitä osaa arvostaa lujempaa kuin aiemmin. Mun tämän kevään vahvin positiivinen tunne on ollut kiitollisuus siitä, mitä mulla on ja mitä sain pitää. Miten huikeaa on juosta ratoja ja nähdä koirien edistyvän, miten ihanaa on juosta niin että tuntuu kuin lentäisi.

Viikonlopun lajitreeneihin lähdettiin juurikin sillä ajatuksella, että on mieletöntä olla täällä. Niinhän se olikin!

Lauantaina oli Jouni Oreniuksen & Zeljko Goran treenit, joista ensimmäiseen menin Sookien kanssa. Jounin radalla oli paljon Sookielle vielä vaikeita linjoja, valtamerilaiva tykkäisi monessa kohtaa vaan viilettää suoraan esteestä ohi eikä korjata linjaa hypylle. Saatiin hyviä ideoita niiden tilanteiden treenaamiseen, etenkin takaakierrosta hypyn yli tulemiseen päällejuoksuissa tms tilanteissa missä ohjaajan liike jatkuu hypystä ohi.

Loput treenit jumppasi Tapio, joka jaksoi painaa hienosti hyvällä sykkeellä koko viikonlopun läpi. Lauantaina etenkin toiset koirat, ihmiset ja kaikki häsä mihin pikkukoira ei ole kovin tottunut oli jännitysmomentti ja tyypillä meinas nousta höyry pääkopasta vähä liiallisissa määrin. Aluksi Tapsa keilasikin useamman hypyn kumoon ku ei oikein ehtinyt keskittyä... Tehtiin vaikeita juttuja, löysin itseni lähettämästä Tapiota tilanteisiin joihin se ei ole ennen mennyt ja vedättämästä sitä sokkeloihin joissa se ei ole koskaan aiemmin käynyt. Mutta niin se vaan meni ja teki.

Sunnuntaina oli Juhan & Jenna Caloanderin treenit. Juhan treeneissä päästiin tekemään Tapelle vielä vähän vaikeita saksalaisia oikein olan takaa ja saatiinkin hommaa eteenpäin. Tuli tosi hyviä pätkiä! Kuten Juha sanoi, belgit on yleensä sen verran yksinkertaisia että kun niille saa selväksi miten joku juttu pitäisi tehdä niin sittenhän ne tekee, joka kerta. Tapiolle rutiinin rakentaminen on yllättävän helppoa, kun se ei reagoi ihan kaikkiin planeettojen asentoihin vaan tekee niinku sanotaan.

Jennan treeneissä oli myös fysiikkakoutsi Jerry paikalla katsomassa ohjaajien liikkumista radalla, jossa saikin vähän pistää töppöstä toisen eteen ja valssata menemään. Etukäteen mietin, että mitenhän Tapiolla vauhti riittää rankan viikonlopun vikaan treeniin, mutta no, Tapio ei miettinyt. :D Tutustumisessa ehdin ajatella, kuten kaikilla muillakin viikonlopun radoilla, että jestas, taas tehdään niin paljon juttuja mitä ei olla koskaan ennen tehty. Mutta samalla en yhtään jännittänyt sitä, en miettinyt miten monella tavalla tämäkin voi mennä vihkoon, vaan kelasin että mennään tekee meidän juttuja ja onnistutaan siinä.

Fiilis omasta liikkumisesta oli huikea, kevyt ja helppo. Tuntui kuin mikään ei painaisi, ei väsymys, ei epäonnistumisen pelko, ei mikään. Tapion kanssa mun on helppo heittäytyä äärirajoille ja kasvattaa mukavuusaluetta suuremmaksi, vaikka koira onkin nuori ja osaamaton räppänä. Tapiolla itsellään on niin huima huippu-urheilijan mentaliteetti, loputon usko omaan tekemiseen ja halu mennä kovaa, että se tarttuu ohjaajaankin. Mähän siis en valssaa esim koskaan enkä muista milloin viimeksi olisin pyörinyt useampaa valssia peräkkäin mutta me vaan tehtiin ne.


Jerry totesi ton ekan valssipätkän nähtyään (videolla siis siinä ekana meidän ihan eka veto ko treenistä), että ei tarvi muuttaa mitään. Tuleehan siinä askelia hirvittävä määrä, mutta ei kuulemma haittaa kun jokainen on oikeansuuntainen ja ehdin tehdä ne. Mun kuulemma kannattais käyttää noita valsseja kun ne kerta rullaa ja ehdin niitä tehdä, ehkä täytyy ottaa ne ohjelmistoon! Ja mä ku kelasin että valssaaminen on vaikeeta hommaa.

Tapio sai Jennalta kehuja siitä, että onhan se hullu, mutta kuitenkin järkevä. Samaa olen miettinyt itekin ja sitä näihin pentuihin vähän haettiinkin, että on viettiä ja vauhtia mutta homma pysyis lapasessa. On sieltä äitikoiralta vissiin joku järjen hiven periytynyt vaikka äkkiseltään ei noita kahta sukulaisiksi uskoisikaan... Tapiolla on hyppyjen kanssa vielä tekemistä, tietyissä tilanteissa roiskasee isosti yli ja tarvii rutiinia, mutta keskimäärin keskittyy hyvin tekemiseen, kokoaa ja kääntyy sairaan hienosti. Makeesti ottaa uudet haasteet vastaan ja kehittyy koko ajan huimasti. Jennan treenin lopussa tehtiin vielä vippauksia, jotka oli pikkukoiralle iha uutta, ja hyvin jaksoi keskittyä ja yrittää. Kyl tästä tulee huikee!

Mus on voima, jota ei voi vaimentaa
Pusken täysii aina vaan
Mun ei täydy vaan mä saan

Kommentit

Suositut tekstit