Kerron salaisuuden, kaikki kompastuu

Näitä neljää ei enää ole

Vuosi ei ole edes puolivälissä, mutta olen joutunut hyvästelemään tälle vuodelle kolme koiraa. Masin sairastelut kävivät liian rankoiksi melkein 11-vuotiaalle koiralle tammikuussa. Rumo rakasti vauhtia yli kaiken, mutta vauhti myös koitui taisteluoravan kohtaloksi ja Rumo pääsi liitämään kirkkaampiin saleihin maaliskuussa. Pehmeä ja lämmin luottoukko Pan sairastui äkkijyrkkään lymfoomaan, joka vei ennen täysin terveen koiran huonoon kuntoon raivokkaalla tahdilla ennen vappua. 

Koko kevään minua on vienyt eteenpäin ajatus siitä, että kaikesta selviää ja joku päivä helpottaa. Minulle on myös ollut tärkeää ajatella, ettei tämä ole epäreilua tai väärin, sillä eihän kukaan koskaan luvannut mitään. En minä täyttänyt tilauslomaketta ja istunut odottamaan, että toivotunlainen elämä saapuu kotiovelle. En voi valittaa tästä mihinkään, en palauttaa viallista elämää kuittia vastaan. Tämähän on vain sarja älyttömiä sattumuksia ja sitten siitä kaikesta pitää selvitä parhaan kykynsä mukaan. 

Rumon röntgenkuvista vahvistunut diagnoosi hajonneesta polven ristisiteestä ja lonkan nivelrikosta herätti epäuskon. Kauhuissani ymmärsin eläneeni jossain utopiassa, jossa saan pitää Rumon varjonani koko loppuelämäni ajan. Oli äkkiä fiksattava ajatukset raiteilleen ja tajuttava, että jopa elämää suuremmalta tuntunut, aivan erityinen Rumo kuolee joskus ja se joskus on vaan päivien päässä. Olin luvannut sille aikoja sitten, ettei sen koskaan tarvitsisi jäädä eläkkeelle ja yhtäkkiä se lupaus piti pystyä lunastamaan. Ymmärsin kuitenkin, että sille koiralle oli olemassa vain yksi oikea ratkaisu, eikä minun pääni mukana pysyminen ollut siinä kohtaa kriteeri. Ymmärrän sitten kun ymmärrän, mutta nyt on toimittava koiran kannalta oikein. 

Niin tärkeän ystävän poistuessa tästä todellisuudesta tuntui, että minulta meni myös tulevaisuus ainakin sellaisena, jollaisena olin sen sinnikkäästi kuvitellut. Oli aseteltava ajatukset järkeviin muotteihin ja siinä auttoi merkittävästi törmääminen täsmälleen oikeaan ajatelmaan: joskus elämässä menettää jotain, mitä ei koskaan kuvitellut voivansa menettää, mutta tilalle voi tulla jotakin, jollaista ei osannut kuvitellakaan. Olen 25, loppuelämäni on potentiaalisesti vuosikymmeniä pitkä ja sinä aikana mulla on huikea mahdollisuus törmätä mielettömiin tyyppeihin ja juttuihin. Ei varmasti tule toista Rumoa, mutta voi tulla jotain muuta yhtä tärkeää - tai tärkeämpää.

You let time pass. That's the cure. You survive the days. You float like a rapid ghost through the weeks. You cry and wallow and lament and scratch your way back through the months. And then one day you find yourself alone on a bench in the sun and you close your eyes and lean your head back and you realize you're okay.

Mutta tiiättekö mikä on kanssa siistiä? Saan pitää tosi paljon. Hyvän ystävän, luottotyypin kuollessa takki voi tuntua tyhjältä, mutta kun vähän miettii asiaa, tajuaa miten paljon jää. Jokainen koiristani on opettanut minulle jotain ja ollut tärkeä osa tällä hullulla matkalla. Ilman näitä tyyppejä moni asia voisi olla toisin. Kukaan ei vie minulta kaikkia muistoja, kokemuksia, kesäretkiä, kisavoittoja, kasvunpaikkoja. Totta kai, totta kai se sattuu ja järkyttää kun elämä heittää kuperkeikkaa ja ikäviä asioita tapahtuu. Aina ei voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu, mutta aina voi vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtautuu. Kipu täytyy kohdata, suru pitää käsitellä, mutta kärsiä ei tarvitse. 

Pannarin lyhyen syöpätaistelun syövereissä mieleeni pyörähti vahvana ajatus siitä, että mitä enemmän menetän, sitä enemmän mulla on antaa. Kipu kasvattaa ja menetys opettaa arvostamaan lujempaa sitä, mitä on jäljellä. Musta tuntuu, että olen tullut jotenkin pehmeämmäksi. Osaan vastaanottaa hyviä asioita paremmin, koska tiedän jotain myös elämän kääntöpuolista. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä mitä on ja on ollut, se kiitollisuus vie surulta pahinta terää pois. Aivan kuten Rumon diagnoosin aikaan kirjoitin: "tunnen syvää, pehmeää kiitollisuutta, johon voin kietoa nurkan takaa hiipivän surun". Se toimii yhä, aina surun koputtaessa olkapäälle otan sen vastaan kyseenalaistamatta. Toivotan sen tervetulleeksi ja arvostan sitä, että saan kokea tämänkin. Se on loppujen lopuksi hyvin pieni hinta kaikesta siitä mitä sain.

Nyt just keikun pienellä veneellä avomerellä, myrskyn keskellä ja aina en ole varma siitä, pysynkö pinnalla. Luotan kuitenkin siihen, että vähitellen meri tyyntyy ja on taas helpompi hengittää. Katso! Rantaviiva näkyy jo ja horisontissa kajastaa auringonnousu. Kaikki on hyvin.


Kommentit

Jenny Piittinen sanoi…
<3 Niin hyvä teksti, rämmin viime kesän vähän vastaavassa ajatusmyrskyssä, kun yllättäen kaksi nuorta koiraa oli saateltava viimeiselle matkalleen. Kamala, mutta kasvattava kokemus, asioihin suhtautuminen muuttui kertaheitolla. Kovasti tsemppejä ja voimia suruun ja asioiden käsittelyyn ♡
Janni sanoi…
Kurjaa, että säkin oot joutunut käymään tollaista läpi. Mutta kiitos. :)

Suositut tekstit