Jos on valmis harhaan astumaan voi osua ihmeisiin

Reilu kahdeksan vuotta sitten kisasin elämäni ensimmäisen agilitykilpailun. Se opetti minulle ainakin sen, että paras ei aina voita. Me nimittäin voitimme. Sen jälkeen voiton makuun päästiin hieman harvemmin, en oikeastaan edes muista voittiko Eppu yhtäkään virallista starttia.

Rumo voitti. Sillä on hassu tapa voittaa aina onnistuessaan sen verran, että suoritus on virheetön. Sen toinen hassu tapa on se, ettei se onnistu kovin usein. Oikeastaan sen onnistumisprosentti on niin hävettävän huono, etten kehtaa edes itse laskea sitä. Ei siitä sen enempää, mennään itse aiheeseen. Voittaminen ei nimittäin aina ole tärkeintä. En ole koskaan tavoittanut agilityn syvintä olemusta voittaessani. Rumon nollaradoista en ole rehellisesti sanottuna tyytyväinen yhteenkään, kaikissa oli jotain pielessä ja se näkyi ja tuntui rataa tehdessä.

Täydelliset radat ovat olleet niitä, joilla ei olla voitettu kisoja. Koin uskomattoman flown Epun kanssa joskus hamassa menneisyydessä, ykkösluokan kisoissa Purinalla. Muistan radalta yhden hetken: ohikiitävä ajatus välissämme olevasta näkymättömästä kuminauhasta putkahti mieleeni ennen kuin katosin taas täysin kitkattoman flown vietäväksi. Tullessani radalta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, olimmeko tehneet nollan vai olinko kenties juossut aivan väärän radan. En tiennyt yhtään, mitä juuri oli tapahtunut. Meidät palkittiin siitä suorituksesta kannustuspalkinnolla, tuomari oli nähnyt saman minkä minä olin kokenut. Se palkinto on edelleen se kaikkein tärkein. Junnujen SM-pronssi, nuorten cupin osakilpailuvoitto tai rotujärjestön mestaruus ovat yhtä tyhjän kanssa.

Olen sillä tavalla agilityromantikko, etten ole koskaan uskonut pakkonolliin. En edes osaa tehdä nollaa väkisin (näkee varmaan meidän tuloksistakin, ettei tosiaan nollantekotaito ole hyppysissä). Olen mennyt Rumonkin kouluttamaan niin, että varmistellessani se ottaa hatkat ja tekee mitä haluaa. Se ei odota, se ei armahda virheitä. Aina mennään täysiä ja täydellä riskillä tai sitten ei mennä ollenkaan. Ennen ajattelin niin, että jos se ei ole nolla, sillä ei ole mitään väliä. Sitten ajattelin niin, että jos se ei ole voittonolla, sillä ei ole mitään väliä. Nyt ajattelen niin, että jos se ei ole täydellinen nolla, sillä ei ole mitään väliä. Täydellisellä nollalla myös varmaankin voittaa, koska ollaanhan me noilla epätäydellisilläkin aina voitettu.

Harrastusvuosieni toinen flow tapahtui liiton valmennusleirillä pari vuotta sitten. Iltapäivän viimeistä rataa vietiin, se oli Juha Oreniuksen käsialaa ihan loppua lukuunottamatta, koutsimme Lotta Vuorela oli tehnyt loppuun jonkun muokkauksen. Helppo se ei ollut! Siinä oli monta mielenkiintoista haastetta, erityisesti kovasta vauhdista avokulma kepeille oli silloiselle herra kelpielle nimenomaan haaste. Iso sellainen. Jouduimme vääntämään rataa läpi kerta toisensa jälkeen. Kesä oli kuumimmillaan, hallissa ei tullut suoranaisesti kylmä.

Rakastin sitä rataa. Uskonkin sen olevan kaikkien parhaiden suoritusten perusta, rataa pitää rakastaa. Se oli vaikea, mutta treenaamassahan siinä oltiin. Pääsin hifistelemään ja kokeilemaan. Sai hioa ja viilata. Teimme radan vielä viimeisen kerran alusta loppuun. Olin päättänyt onnistua. Ja me onnistuimme. Kaikki sujui kuin, no, agility. Rumon ylitettyä viimeisen esteen halli puhkesi aplodeihin ja minä huomasin, että kukaan muu ei treenannut, kaikki olivat kerääntyneet meidän radan ympärille. Ajattelin, että meidän täytyi oikeasti olla aika hyviä. Eihän kukaan taputa treeneissä.

Se tuntuikin hyvältä. Olimme voittaneet jotain. Itsemme ainakin.

Voitontahtoinen kilpailija sisälläni on ollut monta kertaa lopettamassa koko touhua, koska helppoa tämä ei ole ollut koskaan, mutta agilityromantikko minussa takertuu niihin pieniin onnen hetkiin ja jaksaa jatkaa. Melkein yhdeksän vuotta, kaksi flowta. Pitkälle ne kantaa.

Kommentit

Suositut tekstit